Pääkaupunkiseudun latuverkosto – Hyvän lumitalven satanen

Pääkaupunkiseudun latuverkostojen yhteispituus yltää hyvinä lumitalvina isompaan kilometrimäärään kuin missään pohjoisen hiihtokeskuksissamme. Talviurheilun paratiisi linkitti laduista sadan kilometrin lähilatujen seikkailun talvella 2024.

Helmikuisena sunnuntaiaamuna 2024 hiljainen länsimetro sai asiakkaita hiihtäjistä. Pysäkeiltä nousi kyytiin ihmisiä suksineen. Määrä ei ollut suuri, mutta riittävä kertoakseen muustakin kuin siitä, että suomalaiset ovat hiihtokansaa.

Talviurheilun paratiisi ei ollut kilpailu vaan tapahtuma. Se houkutteli satoja hiihtäjiä sivakoimaan pääkaupunkiseudun läpi. Reitti oli suunniteltu Keravan ja Kivenlahden välille, ja osallistujat saivat itse valita, mihin suuntaan hiihtivät.

Talvella 2023 pääkaupunkiseudulla riitti lunta aivan toisin kuin parina edellisenä talvena.

Järjestelyt olivat kevyet, sillä toimitsijoita ei järjestäjien lisäksi ollut. Tapahtuman tekivät Mikko Peltsi Peltola, Axa Sorjanen ja Tuomas Turunen.

Suunnittelimme ystäväni kanssa, että hiihdämme sata kilometriä Kivenlahdesta Keravalle, koska suunta oli meille logistisesti helpompi. Ajatuksena oli, lähtisimme liikkeelle Kivenlahdesta aamuyhdeksältä.

Sattumoisin oli vaalipäivä, presidentin valinnan toinen kierros. Ajattelin, että ehtisimme hyvissä ajoin perille ja äänestäisin ennen iltakahdeksaa.

Olin ladannut reitin gpx-jäljen etukäteen sekä urheilukelloon että puhelimeen. Tiesimme, että reittiä oli kunnostettu, mutta sitä ei oltu merkattu koko matkalta.

Metsäisillä laduilla

Ajoituksemme muuttui heti alkuun, koska kävely suksien kanssa metroasemalta lähtöpaikalle kestikin arviotamme pidempään. Pääsimme liikkeelle hieman ennen puolta kymmentä. Muutama muukin hiihtäjä oli liikkeellä samaan aikaan.

Alku sujui vauhdikkaasti Espoon keskuspuiston läpi, vaikka pakkanen verotti hieman luistoa. Jouduimme pysähtymään hetkeksi, ja muut samaan aikaan lähteneet katosivat näkyvistä.

Keskuspuistossa kulki monta latua melkein samaan suuntaan. Gpx-jälkemmekään ei antanut täysin tarkkaa tilannekuvaa. Kysyimme ulkoilijoilta reittiä Oittaalle.

Pääkaupunkiseudun latuverkoston ladut eivät aina yhdisty suoraan toisiinsa, vaan hyvänäkin lumitalvena pitää toisinaan kävellä hieman. Kauniaisissa maisema muuttui selvästi. Otimme sukset pois ja seikkailimme autoteiden, liikennevalojen ja tietöiden seassa.

Kadotimme oikean reitin. Harhailimme ainakin 15–20 minuuttia ennen kuin löysimme ladun. Kävi mielessä, että pieni reittimerkintä olisi ollut hyödyllinen. Matka kuitenkin jatkui.

Etenimme luistelusuksilla, mutta Oittaan kohdalla latu kaventui perinteisen uriksi. Tasatyönnöllä eteneminen oli ainoa vaihtoehto.

En ole yhtä hyvä tasatyöntäjä kuin ystäväni, joten jouduin aika tiukoille ylämäissä Bodominjärveä kiertäessämme. Se kostautui myöhemmin.

Bodomin jälkeen tuli kuitenkin pitkä, aukea ja tasainen osuus Röylän ohitse. Latu oli hyvässä kunnossa, maisema upea ja aurinko paistoi. Tämä osuus oli minulle ennestään täysin tuntematon. Etenimme melko ripeästi, joskin vastatuuli söi vauhtia.

Suurin piirtein Kalajärven kohdalla jouduimme ylittämään vilkkaasti liikennöidyn Vihdintien. Otimme sukset pois, mutta kävelimme satoja metrejä harhaan. Emme huomanneet, että latu jatkui suoraan tien toisella puolella.

Tosin latu olikin tehty hiihtäen. Se johdatti metsän läpi, ja turvauduimme jälleen tasatyöntöön. Ojentajani olivat tulessa. Hiihtokaverini yritti ohjeistaa minua käyttämään keskivartaloa enemmän.

Metsikössä vastaan tuli pari tuttua, jotka hiihtivät toiseen suuntaan. He eivät kuitenkaan aikoneet hiihtää koko matkaa. Mietin, että he ovat varmasti vähän järkevämpiä kuin me.

Kohti kaupunkimaisemia

Pian pääsimme kuitenkin Keimolan latuverkostoon. Latu oli hyvässä kunnossa, mutta pian jatkuivat reitinvalinnan haasteet. Pysähdyimme ja neuvottelimme parin muun hiihtäjän kanssa. Lopulta löysimme oikean reitin. Petikon nousuissa tunsin päivän tekemiset, hiihto painoi.

Petikosta jatkoimme Martinlaakson läpi kohti Paloheinää. Kontrasti Espoon luonnonmaisemiin oli selkeä, sillä hiihdimme puistojen ja pihojen läpi kaupunkimaisemissa.

Paloheinässä pidimme pienen tauon kahvilalla. Olimme vasta noin puolivälissä, mutta aikaa oli kulunut jo yli viisi tuntia. Arvioimamme 6–7 tuntia koko reitille ei missään tapauksessa toteutuisi. Kaverini oli menossa vaalivalvojaisiin illalla, joten häntä huolestutti eteneminen.

Tapahtuma vei minut laduille, joita tuskin olisin muutoin hiihtänyt.

Jatkoimme kohti Vanhankaupunginlahtea. Latu oli aika pehmeä. Ehdotin, että siirtyisimme Vantaanjoen jäälle, jonka arvioimme kantavaksi. Kokemus jäi todellakin mieleen, ja matka taittui jälleen ihan hyvää vauhtia.

Kaverini päätti lopettaa hiihdon Herttoniemeen, jonne hän oli jättänyt auton metroaseman kupeeseen. Muutoin hän ei ehtisi vaalivalvojaisiin.

Kaverini ehdotti, että minäkin lopettaisin siihen tai että hän veisi minut autolla Itä-Helsingin ohi. Tiesimme, että Itä-Helsingissä on eniten aikaa vieviä tienylityksiä. Hänen mielestään olisi mahdotonta selvitä Sipoonkorven läpi Keravalle, sillä kohta alkaisi pimenemään.

En halunnut luovuttaa, joten kieltäydyin ehdotuksesta. Kaveri lupasi kuitenkin hakea minut Keravalta käytyään suihkussa, vaihdettuaan vaatteet ja syötyään.

Yksin pimeään

Jatkoin matkaa yksin Herttoniemestä. Latu vaihteli hiihdettävästä olemattomaan. Toisinaan työnsin itseäni eteenpäin kevyen liikenteen väylän vieressä, ja välillä jouduin poimimaan sukset kantoon. Puotilassa kadotin jälleen reitin, joten jouduin kävelemään ainakin kilometrin.

Toisaalta sain hiihtokokemuksen Itä-Helsingin kaupunkimaisemista. Ilman tapahtumaa tuskin olisin tullut hiihtäneeksi siellä.

Päästyäni kotikonnuilleni Vuosaaren Mustavuoren laduille tiesin löytäväni perille, mutta tiesin myös, että Keravan saavuttaminen veisi aikaa. Länsisalmen kohdalla latu oli aika heikkoa.

Kaveri soitti kysyäkseen, paljonko tarvitsisin aikaa. Noin 45 minuuttia, valehtelin.

Eihän matkaa enää ollut kuin noin 20 kilometriä, mutta se olikin aika hidaskulkuista reittiä metsän läpi kohti Hakunilaa. Sieltä reitti jatkui Sipoonkorpeen.

Siirtymät ladulta toiselle vaativat toistuvasti etsiskelyä.

Maali oli niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Olin jo aika puhki. Söin loputkin energiakarkeista, jotka olin ottanut mukaan. Oli pimeää, mutta latu erottui valkoisena kuun heijastamassa valossa. Mietin, miten ehtisin äänestämään.

Saavutin toisen hiihtäjän. Hänkin eteni tapahtuman reittiä, mutta oli hiihtänyt puolet edellisenä päivänä ja viimeisteli reitin sunnuntaina.

Saavuin Keravalle 19.40. Kaverini oli onneksi yhä odottamassa, joskin juuri lähdössä. Nousin kyytiin.

– Et ainakaan ehdi enää äänestämään, hän sanoi.

Pyysin häntä viemään minut suoraan kotiin Aurinkolahteen. Juoksin ylös rappuset, hain ajokortin ja juoksin monot päällä äänestyspaikalle. Kello 19.59.45 pudotin äänestyslipukkeen vaaliuurnaan.

Koko päivän seikkailu

Kaiken kaikkiaan seikkailu kesti hieman yli kymmenen tuntia. Heikot latuosuudet, tienylitykset ja eksymiset veivät roimasti aikaa sekä voimia. Suunnistushetkien lisäksi taukoilimme vain lyhyesti Paloheinässä.

Järjestäjien mukaan noin 200 hiihtäjää läpäisi koko matkan viikonlopun aikana. Lisäksi noin 500 hiihti osan matkasta. Innokkaimmat olivat hiihtäneet 200 kilometriä eli saman matkan edestakaisin.

Talviurheilun paratiisi oli tapahtumana seikkailuhenkinen ja osallistujille maksuton. Reitti huomioiden on hyvin ymmärrettävää, että latu oli toisinaan heikko. Kimuranteissa kohdissa reittimerkinnät olisivat auttaneet.