Polkujuoksu kasvaa vauhdilla, ja samalla se muistuttaa yhä enemmän areenalajeja. Suuret osallistujamäärät, brändit ja bisneslogiikka muokkaavat tapahtumia, mutta voiko metsä toimia stadionina menettämättä omaa luonnettaan? Näitä kysymyksiä Harri Jantunen pohtii kolumnissaan.
Kun torvi soi Nordiksella ja savukone syöksee liekkiä, polkujuoksun lähtökuulutus hukkuu tuulen huminaan ja kuikan huutoon. Silti puhumme samasta ilmiöstä: tapahtumallistumisesta. Polkujuoksuun ovat saapuneet areenatyyliset tapahtumat. Polkujuoksu ei ole enää vain kisa metsässä, vaan viikonlopun mittainen elämys, logistiikkaoperaatio – ja usein myös bisnes. Toki Suomi on pullollaan myös pieniä kylätapahtumia, mutta niiden elinkaari on usein valitettavan lyhyt.
Suomessa muutos näkyy numeroissa ja rakenteissa. NUTS-tapahtumien kausi 2025 kokosi 9 093 osallistujaa, ja Karhunkierros rikkoi juuri oman ennätyksensä: 3 411 juoksijaa Rukan juurella. Vaarojen Maraton taas juhlii jo 20:nnettä vuottaan, mikä kertoo harrastuksen kypsymisestä perinteeksi.
UTMB-ilmiö ja polkujuoksun globalisoituminen
Kansainvälisesti käyrä on vielä jyrkempi. Chamonix’n UTMB-viikko keräsi vuonna 2025 noin 10 000 juoksijaa, 2 500 vapaaehtoista ja satoja median edustajia – mittakaava on jo palloilun finaalitunnelmien luokkaa. Samalla UTMB World Series on laajentunut yli 50 tapahtumaan ja neljään Major-kisaan, mikä on tuonut resursseja mutta myös väittelyä siitä, onko polkujuoksusta tulossa triathlonin kaltainen franchising-verkko.
Miten tämä vertautuu areenalajeihin? Palloilussa mittari on katsomo. Jalkapallon Veikkausliigassa ottelukohtainen yleisö oli kaudella 2025 keskimäärin 3 154 katsojaa; salibandyn F-liigassa miesten runkosarjaottelun keskiarvo oli 514 katsojaa kaudella 2023–24. Yksi iso polkujuoksuviikonloppu vastaa Suomessa siis määrällisesti jo täyttä Veikkausliigan ottelua – mutta eurot syntyvät eri tavoin. Areenalajeissa rahan runko on lippu + oheismyynti + mediaoikeudet; poluilla maksaja on osallistuja, ei katsoja.
Bisneslogiikka selittää myös vauhdin. Jääkiekkoliigan tv-oikeudet nousivat jo viime vuosikymmenellä kymmeniin miljooniin euroihin per kausi, mikä standardoi ottelutuotannon ja fanipalvelut. Polkujuoksussa sama ammattimaistuminen näkyy UTMB:n vetämänä: yhtiöityminen, kisoihin osallistumiseen vaadittavat karsintakivet ja globaali brändi – ja toisaalta kritiikki ”ironmanisaatiosta” ja paikallisuuden ohentumisesta.
Luonto ei ole katsomo vaan areena
Erona on vielä yksi suomalaisille keskeinen asia: luonto. Suuri osa kotimaan kilpailuista juostaan kansallispuistoissa ja valtion mailla. Se tarkoittaa lupaprosesseja, reittikapasiteetin rajoja – luonto ei ole tausta, se on areena, ja sen säännöt määritellään maanomistajan ja suojelutavoitteiden mukaan. Samalla selkänoja on edelleen talkoissa: vapaaehtoisten panos on polkujen ”tv-oikeus”, joka mahdollistaa elämyksen ilman katsomotuolia.
Polkujuoksu on matkalla lajista tapahtuma-alustaksi. Kasvaessaan sen kannattaa pitää kiinni kolmesta peruskivestä: luonto (reittien kantokyky ja lupaehdot), osallistujalähtöisyys (juoksija on asiakas, ei osallistuja) ja yhteisö (lämmin vastaanotto kaikille tasosta riippumatta). Silloin meidän ei tarvitse valita savukoneen ja kuikan välillä – metsä on stadionia viisaampi, kun sitä kohdellaan hyvin.
Lue myös:
Harri Jantusen kolumni: Yhteisöllisyyden polku
kolumni harri jantunen
Juoksija 8/2025