Aboriginaalit osasivat liikkumisen taidon ja saattoivat luoda perustan australialaiselle jalkapallolle.
Historioitsija Gustav Abraham Silverstolpe erotettiin Uppsalan yliopistosta vuonna 1800 sen jälkeen, kun hän oli halunnut esittää vallankumouksellisen laulun Marseljeesin, kun kuningas Kustaa IV Aadolf tuli vierailulle. Elättääkseen itsensä hän ryhtyi kirjoittamaan oppikirjoja Ruotsin ja Suomen kouluille. Hänen teoksensa Läro-Bok i den allmänna verldshistoriens chronologi vuodelta 1803 käsitteli historian kehitystä Euroopassa, Aasiassa, Afrikassa ja Amerikassa.
Australiasta hän kirjoitti kuitenkin vain yhden lauseen: tällä mantereella ei vielä ole historiaa.
Tuohon aikaan maanosa oli eurooppalaisille yhä hyvin uusi ja tuntematon. Vasta James Cookin matkakertomusten myötä 1770-luvulla Euroopan yleisö alkoi todella huomata sen olemassaolon.
Nykyään Australialla on oma historiansa, jopa urheilun ja juoksun historia – ja vieläpä pitkä sellainen. Australian Willandra Lakesin alueelta on löydetty noin 500 fossiloitunutta jalanjälkeä, joiden iäksi arvioidaan 20 000 vuotta. Ne ovat eri-ikäisten ja eri sukupuolta olevien ihmisten jättämiä. Mukana on muun muassa yksijalkainen mies, joka on liikkunut keppiä apunaan käyttäen. Jotkin jäljet kuuluvat miehelle, jonka jalkaterät olivat 30 senttimetriä pitkät, jonka pituudeksi arvioidaan lähes kaksi metriä, ja joka juoksi noin 20 kilometrin tuntinopeudella. Tämä on varhaisin tunnettu, arkeologisesti todistettu esimerkki juoksusta Australian mantereella.
Metsästäjäkansat ovat ajaneet riistaa kuoliaaksi juoksemalla niitä takaa jalan.
Metsästäjä-keräilijät jaksoivat juosta
Juoksu jättää kuitenkin arkeologisia jälkiä vain hyvin poikkeuksellisissa olosuhteissa. Juoksun merkityksestä menneisyydessä voidaan saada käsitys tutkimalla myöhempiä yhteisöjä, jotka ovat eläneet samankaltaisissa olosuhteissa.
Suuri osa Australian alkuperäiskansasta eli vielä pitkälle 1900-luvulle asti perinteistä metsästäjä-keräilijän elämää. Muiden mantereiden tutkimukset ovat osoittaneet, että jotkin metsästäjäkansat ovat ajaneet antilooppeja ja muuta riistaa kuoliaaksi juoksemalla niitä jalan takaa. Tämä on mahdollista, koska ihmisillä on huomattavasti parempi kestävyys kuin useimmilla eläimillä, erityisesti kuumassa ilmastossa.
Samanlaista kestävyysjahtia on havaittu myös Australiassa. Siellä riista näyttää kuitenkin hieman erilaiselta. Suurinta ja proteiinipitoisinta riistaa ovat kengurut, mutta ne ovat myös hyvin nopeita ja vaikeita saada kiinni. Tutkimus Länsi-Australian aavikon alkuperäisväestöstä osoittaa, että erityisesti miehet harjoittivat tätä riskialtista metsästystapaa – juoksivat kengurun kiinni. Joskus se tuotti ruokaa koko heimolle, mutta useimmiten ei mitään, kun taas naiset metsästivät pienempää riistaa, kuten liskoja, jotka tarjosivat varmemman toimeentulon. Antropologit selittävät tämän sillä, että suurten saaliiden hankkiminen antoi miehille mahdollisuuden nousta rituaalisessa hierarkiassa.

Marn Grook -peli kehitti yhteishenkeä
Aboriginaaleilla oli myös järjestäytynyttä urheilua. Tunnetuin laji oli pallopeli nimeltä Marn Grook. Peliä pelattiin erittäin suurella kentällä, ja siihen saattoi osallistua jopa sata pelaajaa. Joukkueiden pelaajat sovitettiin vastakkain ruumiinrakenteen ja sukupuolen mukaan – jokaiselle pienikokoiselle naiselle tai keskikokoiselle miehelle piti siis löytyä vastapuolelta samankokoinen vastustaja.
Noin kymmenen senttimetrin läpimittainen pallo tehtiin hiuksista ja emun höyhenistä. Joukkueiden tehtävänä oli potkia palloa toisilleen niin pitkälle ja niin kauan kuin mahdollista. Vaikka joukkueiden kokoonpano ja käyttäytyminen pelin aikana oli tarkasti säädelty, ei pisteiden laskemisesta tai voittajasta ollut selkeitä sääntöjä. Jos voittajajoukkue nimettiin, se tapahtui siten, että joukkueet yhdessä sopivat, kumpi oli pelannut paremmin. Samalla tavoin sovittiin siitä, kuka oli ollut ottelun paras pelaaja, ja hän sai kunnian haudata pallon maahan odottamaan seuraavaa peliä.
Ristiriitojen kautta yhteiseen elämään
On esitetty, että Marn Grook olisi ollut yksi australialaisen jalkapallon esikuvista. Tätä lajia pelataan soikeilla kentillä, jotka voivat olla jopa 165 metriä pitkiä ja 140 metriä leveitä. Lajin kehittäjä Tom Wills (1835–1880) kasvoi ainoana valkoisena lapsena maatilalla alueella, jolla asui runsaasti aboriginaaleja. Kerrotaan, että hän oppi paikallisen kielen aboriginaalilapsilta, joiden kanssa hän pelasi Marn Grookia, ja että tämä kokemus innoitti häntä myöhemmin laatiessaan australialaisen jalkapallon sääntöjä.
Viime vuosikymmeninä sekä tutkijat että aboriginaalien edustajat ovat esittäneet puolesta ja vastaan -argumentteja tämän teorian tueksi tai sitä vastaan. Yhteinen piirre molemmissa peleissä on taktiikka, jossa pelaaja hyppää toisen pelaajan selkään yltääkseen korkeisiin palloihin.
Willsin ja aboriginaalien välisessä suhteessa oli sekä huippuhetkiä että syviä ristiriitoja. Vuonna 1861 aboriginaalit surmasivat hänen isänsä ja 18 muuta valkoista tilallista ja maatyöläistä. Wills oli itse tapahtumapaikalla mutta selvisi hengissä, vaikka kärsi sen jälkeen traumaperäisestä stressistä. Muutamaa vuotta myöhemmin hän toimi kuitenkin Englannissa kiertäneen aboriginaalisen krikettijoukkueen kapteenina. Ristiriidat aboriginaalien ja eurooppalaisten välillä kuitenkin jatkuivat, ja viimeinen aboriginaalien joukkomurha tapahtui niinkin myöhään kuin vuonna 1928.
Pallo tehtiin hiuksista ja emun höyhenistä.
Cathy Freeman oli Sydneyn olympialaisten tähti
Viime vuosikymmeninä Australian alkuperäiskansojen parista on noussut useita huippu-urheilijoita, kuten Cathy Freeman, joka voitti 400 metrin olympiakultaa Sydneyn kisoissa. Samalla monet alkuperäisväestöön kuuluvat kärsivät nykyään istuvaan elämäntapaan liittyvistä kansantaudeista.
Australian entinen huippumaratoonari Rob de Castella (Juoksija 8/2024) on perustanut hankkeen nimeltä Indigenous Marathon Project, jonka tavoitteena on parantaa alkuperäiskansojen terveyttä kävelyn ja juoksun avulla. Hankkeessa kohdistetaan toimia muun muassa vankiloissa oleviin nuoriin miehiin, joissa alkuperäiskansat ovat selvästi yliedustettuina.
Australian historiaan on siis mahtunut monia jyrkkiä ja usein hyvin brutaaleja käänteitä. Juoksu ja urheilu ovat kuitenkin eri tavoin olleet läsnä koko tämän ajan ja auttaneet tekemään ihmisten elämästä parempaa.
Lue myös:
Historia: Australian maratonsankari – tyyni juoksija Robert de Castella
Janne Holmén: Paluu juoksijaksi
Teksti janne holmén Kuvat all over press
Juoksija 1/2026
