Nuts Pyhä

Nuts Pyhä vaatii poluilla taituruutta ja latupohjat taloudellista askelta. Suomessa ainutlaatuista loppunousua ja -laskua kelpaa kerrata avarissa tunturimaisemissa maalin kupeessa. Polkujuoksu kisataan elokuun puolivälissä.

18 kilometrin kieppeillä alkoi juoksun ensimmäinen käännekohta. Kuutisen kilometriä hiihtoladun pohjaa vaati taloudellista tieaskelta pitkiin loiviin ala- ja ylämäkiin. Nuts Pyhän Tunturimaraton totisesti kysyy myös polkuosaamista, mutta näillä kilometreillä tasaista maratonrasitusta kestävät tien nielijät tikittävät selkiä kiinni.

Matkaa oli takana sen verran, että mukavuusaskel houkutteli. Kaivoin kisatunnelman esiin ja houkuttelin letkaa peesiin. Täällä olin kääntänyt notkuilleen mielen vahvaksi edellisvuonna.

Osallistuin viime hetkillä ilmoittautuneena oikeastaan siitä ilosta, että koronavuonnakin kisaaminen tuli mahdolliseksi. Huollossa se näkyi siten, että maskitetut järjestäjät tarjoilivat energiat ja pisteelle pääsi vain käsidesin kautta.

Kisatoimistolla numerolaput oli piipattu hieman kuin startissa, jotta altistukset olisi saatu kiinni. Järjestäjät käyttivät maskeja, vaikka elokuussa niitä muutoin kovin harvalla näkyi.

Kivinen tunturiketju

Nuts Pyhän alussa ja lopussa kelpasi nautiskella alamäestä. Jutun kirjoittajan ilme kertoo tarkkaavaisuudesta – tai kaatumisen pelosta. Kuva Rami Valonen.

Maratonilla riittää sekä vaativia kivikkopolkuja että vauhdilla juostavia latupohjia. Kuva Rami Valonen.

Nousuissa kannattaa vilkuilla kansallispuiston vanhojen metsien ihmeitä. Alamäissä kivet rankaisevat herpaantumiset armotta. Kuva Rami Valonen.

Tikut ohjasivat vasempaan, latupohja vaihtui poluksi ja nousu jyrkkeni selvästi. Paluu kivistä tunturijonoa pitkin alkoi. Vedin letkaa vielä tovin Latvavaaralle. Huipulla polku vaati kestävyyden lisäksi taitoa ja tarkkuutta, eikä ainakaan jälkimmäistä riittänyt. Kisakevennyksen puute alkoi painaa, joten ripeämmät jalat saivat mennä.

Ajattelin palata vauhtiin Porontahtoman laavun kieppeillä latupohjalla. Jonkinlainen tahto ja kulku löytyivät vastaantulijoita kannustaessa. Juuri tällä pätkällä alkoivat toiseenkin suuntaan ripeämmät kilometrit.

Kapustan autiotuvalta suunta kääntyi laskuun, mutta baana kysyi tarkkuutta. Tehokas askel veisi eteenpäin, ja alamäen auttamana sainkin askeleen vaihteeksi rullaamaan. Ikävä kyllä vauhdin tuntu sai unohtamaan järkähtämättömät kivet. Parahdus oli sellainen, että edelle ehtinyt pysähtyi kysymään, onko kaikki kunnossa. Vastausta piti hetki haeskella.

– Kyllä tämä hengittelyä vaatii, mutta ei pahempaa. Juokse vaan.

Tai jotain sen tapaista vastasin. Pohjalla oli aikaisempi kaatuminen pohjoisen kotipoluilla, joten kivun pelko iski ennen kuin tapasin tantereen.

Siitä alkoi varmistelu, sillä osumakiintiö tuli täyteen. Ykköstavoitteeksi tuli päästä maaliin siten, ettei maastopyöräilyn etappiajon startti Saariselällä seuraavana viikonloppuna kävisi uhatuksi.

Latupohjaa jatkui kilometrikaupalla Huttuloman tuvalle. Vauhdin tilalla oli varovaisuus.

Jurnutus päättyi lähes 200 nousumetrin kipuamiseen Peurakerolle avotunturiin. Maisemat palkitsivat, mutta pian alkoi pitkä kivinen alamäki. Erityisesti kosteana polku vaatisi pitäviä ja tarkkoja kenkiä. Muistelin edellisvuoden onnistumista omien taitojen rajoilla – ja jäin siitä kyydistä reilusti.

Reittien risteyksestä alkoi aamulta tuttu kivinen ura, vaihteeksi alamäkeen. Mennessä tästä jatkui hienoja tarkasti juostavia polkuja, jotka veivät tunturimetsissä Huttutunturin ohi aina Kapustan kupeeseen latupohjille.

Nuts Pyhän maratonreitin hienous on juuri monipuolisuus. Täällä tulosta ei tehdä pelkällä hankalan maaston tekniikalla ja rämäpäisyydellä – muttei toisaalta varsinkaan ilman polkutaitoja.

Trail Touriin kuuluvalla puolikkaalla juoni on olennaisesti erilainen, sillä latupohjien kilometrejä kertyy nimenomaan takalenkillä. Puolikas sopii etenkin taitaville ja rohkeille nousu- ja laskukykyisille.

Tavoitteista ja matkasta riippumatta Pyhän lähtöön kannattaa saapua treenikuormasta sopivasti palautelleena. Valmiiksi kulutettuna loukkaantumisriski kasvaa.

Nuts Pyhä huipennus

Kolhiintuneena arvostin tietoa, että Karhunjuomalammen huolto olisi lähellä. Sieltä jatkui helposti juostavaa joskin kumpuilevaa ulkoilureittiä aina loppunousuun saakka.

Tunkkausta riitti lähes 200 metriä aivan reilussa kulmassa. Kultakerolle eli Ykköselle kiivetessä voi joko iloita vahvoista nousuvoimista tai kokea loppumatkan esteen. Varmistelun seurauksena voimia piisasi.

Maali ei odottanut huipulla vaan kisa huipentui Suomessa poikkeukselliseen alamäkeen. Samalla tarinan kaari sulkeutui. Lähdössä porukkaan toi ensin eroja pikkuinen nousu, mutta sitä seurasi rallattelu tunturin juurelle sekä kurvaus upeaan Aittakuruun puurampeille ja portaisiin.

Huipulta tiputellessa fokus ei tosin saanut herpaantua kurun muistoihin tai mihinkään muuallekaan.

Laskettelurinteen polku vietti reilusti, muttei ollut muuten hankala. Edelliskerralla irrottelin kunnon adrenaliinit ylivauhtisella loppukirillä. Siihen ei tullut toisintoa, mutta perusripeä askelkin toi maalitasangolle tekemisen iloa.