Tapio Pekolan kolumni “Tyhmä juoksija – älykäs suunnistaja”, Juoksija-lehti 2/1974:
Eri urheilumuotojen ranking-listallani ovat ylimpänä ne, joissa harrastajalla on paras mahdollisuus olla kosketuksissa luonnon kanssa. Täten erilaiset pärinäurheilut eivät saa minulta edes nolla-pistettä, ja korkeammalle nousevat juoksu, hiihto ja suunnistus.
Kilpailumuotona asetan näistä juoksun ykköstilalle, harrastuksena sen sijaan hiihdon ihanneoloissa (joita viime talvina ei totisesti ole ollut). Mutta miksi suunnistus saa jäädä minun listallani syrjemmälle?
Seppo Väli-Klemelä, joka voitti syksyn Impivaaran juoksun ja on maamme parhaita suunnistajia, ihmetteli jokin aika sitten, miksen koskaan kirjoita Juoksijassa suunnistuksesta, mikä on “juoksun eri muodoista suuremmoisin”?
Sepon sanat osoittavat niin suurta rakkautta omaa lajiaan kohtaan, että katson olevani velvoitettu selvittämään tämän kysymyksen juurta jaksaen. Viritän eräänlaisen sydämeni laulun ja näytän lukijoille elämäni koko kuvan.
Vaikken puhu suunnistuksesta, niin se ei välttämättä ole vihamielistä vaikenemista tai syrjintää. Asia on päinvastoin. Olen ollut monien suunnistuskilpailujen keskuspaikoilla ja osaan täysin arvostaa sitä harvinaista sopusointuisuutta, mikä suunnistukseen kilpaurheilumuotona liittyy. Puitteet ovat tavallisesti yksinkertaiset. Joku vanha sauna kosken niskalla, valtatieltä syrjässä olevan mykistävän luonnon keskellä. Kilpailijat ja heidän ystävänsä ovat raitista, hyvähenkistä ja -kuntoista väkeä. Suunnistuskilpailut, joissa olen ollut mukana, ovat aina olleet täysin rikkeettömiä tilaisuuksia.
Sadat lukijoittemme joukossa olevat suunnistuksen ystävät kummastelevat nyt varmaan Väli-Klemelän tavoin “Miksi tämä mies silti pitää juoksua ykkösenä? Miksei hän kirjoita suunnistuksesta?” – Myönnän että selitykset ovat paikallaan nyt lehden aloittaessa neljännen ilmestymisvuotensa.
Kaikki johtuu siitä, etten tiedä suunnistuksesta mitään, en osaa sitä lainkaan, en ole vain menestymätön kilpailija, vaan täysin avuton. Jos minun pitäisi Paavo Nurmen patsaalta valita nopein reitti Stadionin tornille, niin jonkun ajan kuluttua harhailisin 100%:lla varmuudella Pasilan ratapihan takaisissa metsiköissä hikinen tukka otsallani ja noituen, että “tässähän sen pitäisi kartan mukaan olla. Piru, kun eivät piirrä karttoja tarkoiksi…”
En ole siis ollut hiljaa suunnistuksesta henkilökohtaisten antipatioiden vuoksi, vaan olen vaiennut kuten vaikenen kunnioittaen isojen poikien alkaessa puhua naisista. Tässä maailmassa on kymmeniä, etten sanoisi satoja aiheita, joiden kohdalla voitte hyvin kääntyä puoleeni neuvoja saadaksenne, ettekä käänny turhaan. Otan mukavamman istuma-asennon, nojaan reilummin selkänojaan, taivutan ajatuksia täynnä olevan pääni vähän takakenoon ja kädet niskan takana annan viisauteni pulputa. Mutta olenko Juoksija-lehdessä kirjoittanut naisista? Olenko lähtenyt hölmöilemään alueelle, joka ei ole minulle vain hyvin outo, vaan jolla liikun täysin avuttomasti, kuten sokea miinakentällä? Ei minä olen älymies ja tätä miinakenttää olen kyllä taitavasti karttanut. Ja kuitenkaan – pankaa suunnistavat ystäväni tämä tarkoin merkille – antipatiat eivät tässäkään ole kangistaneet kynääni. Tästäkin aiheesta löytyisi sydämeni syvyyksistä aineksia, jotka eivät voisi olla kääntämättä kriittisen mielenne kompassia tälle avuttomalle hortoilijalle suopeaan suuntaan.
Kerron tositapauksen eräästä suunnistuskilpailusta joka symbolisoi kaikkia. Osallistuin Turun oppikoulujen suunnistusmestaruuskilpailuihin alle 16-vuotiaiden sarjaan hyvin kauan sitten. Lähtöpaikka oli Turun Kärsämäen Hellaksen tehtaiden tuntumassa. Ensimmäiselle rastille porhalsin kanssakilpailijoiden jotosta noudattaen kuin hirvi aivan eri vauhtia kuin muut. Löysin rastin sattumalta hetkeäkään etsimättä. Innostuin hirvittävästi. Minähän olen varsinainen huippusuunnistaja!
Seuraava rasti oli vajaan kilometrin päässä. Sen takana kulki Kärsämäen Ruskon valtatie. Tien takana levisi parin kilometrin levyinen upottava Suursuo. Tämän suon takana oli kilometrin verran valtavia hiekkakuoppia ja näiden takana maisemaa halkoivat Turun lentokentän kiitoradat.
Intoa täynnä otin suunnan kakkosrastille ja tuota pikaa juoksin joustavaa polkua tuulen nopeudella. Olin ikäisistäni ehkä Turun paras juoksija. Aina en kilpailuja voittanut, mutta kärjessä olin joka kerta. Lisäksi huomasin olevani muita vahvempi. Kun minua ennen maalinauhalle pinnistänyt makasi kuolleena nurmikolla, olin itse hengästymätön kuin Clarke. Joskun sain moitteita sisuttomuudesta tälläisten tappioiden jälkeen.
Olin juossut enemmän kuin kukaan muu. Muiden meidän kulmakunnan pikkupoikien alkaessa sodan jälkeen ajaa polkupyörällä meillä ei sattunut kotona olemaan pyörää, ja päätin kiukkuisena, etten mokomalla taidolla mitään teekään. Minä kyllä pärjään tässä maailmassa omilla jaloillanikin. Näin juoksin kesäisin aina parin kilometrin uimareissut Uittamolle mennen tullen muiden ajaessa polkupyörillä kumitossut jaloissa. Muistan vielä elävästi miltä kuuma, karkea sora tuntui Puistomäen ja Uittamon teillä.
Omissa ajatuksissani ravasin yksikseni metsän halki, mustaksi paahtuneena ja nälkäisenä kuin susi, enkä ole tältä reissulta koskaan palannut. Nyt samat kaverit ajavat saabeja ja sitikoita, ja kaikkein radikaaleimmat tässä maassa ylistävät polkupyöriä, mutta minusta paljasjalkaisesta puritaanisesta juoksijasta polkupyöräkin on kirotun kehityksen kitisevä ja ruostuva tuote.
Silloin joskus juoksin kaikki kesät. Olin isäni kanssa hänen työmaillaan Varsinais-Suomen eri puolilla ja usein hölkyttelin yksikseni varjoisia metsäteitä tai paahtavassa pölyssä takaisin kortteeriimme. Elämänkuvani kietoitui juoksemisen ympärille ja sellainen se on vieläkin. Enemmän pölyä ja paahdetta, arjen ponnistelua kuin sileäksi siivottua muovia ja onttoa juhlaa arvostava.
Usein juostessani menin ihan päästäni tyhjäksi ja huomasin perille päästyäni, etten muistanut ainuttakaan ajatusta kilometrien mittaiselta taipaleelta. Sama ilmiö toistui yhtenään koulumatkoillani Turussa. Olen tehnnyt sadat koulumatkat täysin tunnelissa. 11-13 vuotiaana olin urheillut suurella innostuksella, muttta vähitellen tuo innostus jotenkin itselleen laimeni, enkä ole koskaan tavoittanut niiden vuosien jälkeen todellista kilpailuvirettä. Tämä on aivan varmasti ongelma kovin varhain alkaneessa intensiivisessä kilpailutoiminnassa. Kun silloin voittaa kaiken mikä on voitettavissa (Turun Urheiluliiton palkintojenjakotilaisuus oli silloin VPK:n talolla paljon upeampi kuin nykyiset joululuhlat), niin myöhemmin tulevat saavutukset eivät ehkä enää pysty motivoimaan. Ja puolinaisella innolla mistään ei tule mitään. Hyvä kun saa väkisin lehden kasaan haalituksi.
Jäin kertomuksessani sille kakkosrastia kohden vievälle polulle. Ykkönen oli löytynyt fantastisen nopeasti ja nyt menin polkua pitkin kovempaa kuin koskaan ennen. Yhtäkkiä nautin äärettömästi siitä hetkestä, kimmoisan avarasta polusta, metsän tunnusta ja omasta nopeudestani ja kestävyydestäni. Juoksin eteenpäin kaiken unohtaen. Ylitin täyttä vauhtia Kärsämäki-Rusko valtatien, vedin hidastumatta poikki laajan Suursuon, eikä Kärsämäen hiekkakuoppien yli olisi Elliotkaan niin pyyhkäissyt. Tulin tajuihini vasta kun juoksin kiitoratojen asfaltilla.
Väittävät, että lenkeillä ajattelu olisi kaiken huippu, mutta kun eivät tiedä mistä puhuvat. Tyhjä pää on onnen huippu.
Olin juossut neljättä kilometriä ohi kakkosrastin, joka sijaitsi valtatien, Suursuon ja hiekkakuoppien tuolla puolen. Kertaakaan yksikään ajatus ei ollut pilannut täydellistä juoksijan onneani. Väittävät, että lenkeillä ajattelu olisi kaiken huippu, mutta kun eivät tiedä mistä puhuvat. Tyhjä pää on onnen huippu. Ellei niitä kiitoratoja olisi ollut, niin en tiedä miten tämä suunnistuskilpa olisi päättynyt. Nyt se päättyi hyvin noloon ja väsyneeseen paluuseen reitille, ja lopputulokseen 2 tuntia ja 50 min. tällä viiden kilometrin kiekalla.
Tässä nyt on se salainen punkki, joka saa minut vääntelehtimään kiusaantuneena tuolilla kuin syyhyn saaneena, kun keskustellaan tutusta aiheesta: “Suunnistus vaatii älyäkin” tai “Tyhmä juoksija – älykäs suunnistaja”. Minkä sille voi, jos itä ja länsi köyhän päässä menevät yhtenään sekaisin, kun on vaikeuksia erottaa oikea ja vääräkin. Suunnistaja käy kontrolliasemilla, pyrkii selvään tavoitteeseen ja pääseekin. Näin myös menestyvä kilpaurheilija lajista piittaamatta.
Mutta on annettava tilaa myös niille jotka eivät pääse perille ja jotka viime kädessä eivät niin välitä vaikkeivat pääsekään. Tästä on aste asteelta vuosien saatossa kehittynyt eksymisen ideologiani. Nyt olen mieluummin jatkuvasti taipaleella, sekapäisenä hortoilemassa, kartat ja kompassit pensaikkoon heittäneenä. Minun ideologiaani pönkittävät parhaiten vastaavat mihinkään johtamattomattomat ilmiöt: sekapäisyys, yleinen sekavuus, umpimähkäisyys, ylimalkaisuus ja unohtavaisuus.
Yhteen aikaan, silloin kun elämänuraa kartoitetaan, haaveilin vähän juoksutieteen professuurin paikasta, mutta olen saanut havaita viimeaikaisen kehityksen tällä alalla työntäneen minut pahaan epäpätevyyden jorpakkoon. Yhä voimakkaammin vaaditaan, että myös kaikkein korkeimman opetuksen on noudatettava hyvin likeisesti yhteiskunnallisia valtavirtoja. Tämä vaatimus on maksanut minulle professorin paikan. En yksinkertaisesti pysty vaadittavaan eksaktiuteen ja loogiseen ajatteluun. Niinpä olen jo vetänyt hakupaperini pois ja teen nykyään työtäni juoksun allalla ilman kunnianhimon hituakaan.
Mutta harhalogina uskon kerran yltäväni klassikoksi. Tämän alan professuurista ei syntyne edes tosi kilpailua, siksi paljon olen muita pidemmällä. Enkä tule uudessa toimessani suinkaan vetäytymään yksinäisiin tutkijan kammioihini, vaan puutun siekailematta moniin selvästi näkemiini yhteiskunnallisiin epäkohtiin.
Kun olin kuusivuotias, juoksin häikäistyneenä Alastaron pappilan kukkaloiston keskellä: “Miten kaunista! Miten paljon kukkia!”, enkä huomannut kun putosin syvään kaivoon. Syvällä kaivon pohjalla ulottui kylmä vesi kaulaani ja valmistauduin huutamaan apua. Mutta sitten näin ylhäällä auringon ja synkkien sammaleiden kehystämän sinisen taivaan ja valkoisia pilviä, jotka vaelsivat salaperäisiä teitään. Tämä näky hiljensi minut. Kuulin selvänä lintujen laulun jostain toisesta, lämpimästä maailmasta, ja tuosta hetkestä alkoi suuren harhalogin tie, jota sen jälkeen ovat viitoittaneet auringon lämpö, taivaan pilvet ja lintujen laulu.
Tulen uudessa virassani ehdottoman jyrkästi tuomitsemaan sekä ymmärtämättömät vanhemmat että koko yhteiskunnan, joka tekee parhaansa estääkseen lapsia putoamasta kaivoihin. Tiedän jopa tapauksia, joissa tälläisiä kaivoja on tahallisesti peitetty. Tulen ehdottamaan, että valtion menoeristä varataan tietty summa kukkaketojen ja kaivojen rakentamiseen, jotta kaivoihin putoilu saataisiin yleistymään. Mikäli annamme tulevien sukupolvien jatkaa nykyisellä tiellä, millä taivaankansi pusertuu yhä matalammalle ankeiden vaeltajien ylle, me teemme rikoksen itse elämää vastaan. Ja kuitenkin elämän rikkauden päästävät vapaaksi hyvin yksinkertaiset toimenpiteet. (Ote virkaanastujaispuheestani).
Kirjoittaja Tapio Pekola
Tapio Pekola (1940–2011) on Juoksija-lehden perustaja ja ensimmäinen päätoimittaja.
Juoksija-lehti 2/1974
Lue myös: