Paavo Nurmen luomasta harjoitusohjelmasta kannattaa ottaa oppia. Nurmi haki kunnolleen terän pitkistä kävelylenkeistä.
Erkki Vettenniemen Paavo Nurmi – Täpärin voittoni ja muita kirjoituksia -kirja (Juoksija 4/2010) on mainio kokoomateos suurjuoksijamme kirjoituksista kiihkeimmiltä kilpavuosiltaan ja hieman sen jälkeiseltä ajalta.
Paavo Nurmen kilpailukuvausten ja matkakertomusten lisäksi mielenkiintoa herättävät kautta aikain menestyksekkäimmän olympiaurheilijamme valmennusopilliset kirjoitukset. Mestareita jos keitä kannattaa kuunnella!
Juoksua ja velvollisuuksia
Poikavuosistaan Nurmi kirjoitti, ettei silloin tiennyt harjoittelusta muuta kuin että piti juosta mahdottomasti. Sitä hän totisesti tekikin. Nurmi oli 9-vuotias kuullessaan ensimmäistä kertaa puhuttavan urheilusta ja juoksi jo 10-vuotiaana alituiseen poikaporukkansa itseorganisoimissa korttelikisoissa, jotka hän yleensä hoiteli nimiinsä.
Vähitellen alkoi myös kovempi harjoittelu. Ei sellaista päivää, etteivät pojat jotain heittäneet tai jossain hyppineet. Juoksuakin oli ohjelmassa 3–4 päivänä viikossa aina 10 kilometriin asti, ja aina juostiin täysillä!
Tätä kesti Nurmella noin 13-vuotiaaksi, jonka jälkeen hän oli käytännössä lähes kokonaan urheilematta muiden velvollisuuksien noustessa tärkeämmiksi isän kuolemasta johtuen. Perheen elannon hankkiminen oli nimittäin pitkälti nuoren Paavon harteilla. 17-vuotiaana hän kuitenkin liittyi Turun Urheiluliittoon ja alkoi toteuttaa valmentautumisohjelmaansa, jota hän oli noin kolmen vuoden ajan mielessään hionut.
Vetävä askel junatreenistä?
Teinivuosina Nurmi kieltäytyi lihansyönnistä. Tähän hän lienee ryhtynyt ensimmäisen suurjuoksijamme, Tukholman 1912 kisojen olympiavoittajan Hannes Kolehmaisen esimerkistä.
Nurmi ei kuitenkaan omien sanojensa mukaan siirtynyt kasvisruokaan urheilullisista syistä, vaan koska se oli 1900-luvun alussa suurta muotia. Myöhemmin, 20 ikävuoden korvilla hän kuitenkin palasi sekaruoan ystäväksi ja on moneen otteeseen todennut, että urheilijan on tärkeää nauttia myös liharuokia kehittyäkseen optimaalisesti.
Kilpajuoksu-uransa alkuaikoina Nurmella oli tapana hakea askeleeseen pituutta pitämällä kiinni Turun paikallisjunien takapuskurista. Junat liikkuivat juuri sopivaa vauhtia, niin että kyydissä sai hyvää ylivauhtiharjoitusta.
Nurmi ei itsekään osannut sanoa, oliko hänen vetävä askeleensa perua juuri näistä harjoituksista, mutta ainakin tuli kokeiltua ja siitä se askel sitten lopulta hioutui! Ehkäpä asuintalon sijainti Jarrumiehenkadulla jo nimensä puolesta velvoitti mittelemään voimiaan junien parissa.
Koko Nurmen urheiluaikaan kuuluivat jo nuoruusvuosista lähtien säännöllisyys ja itsekuri. Hän meni aikaisin nukkumaan tarkasti kuin kello, eikä väkijuomien tai tupakan käyttö tullut kysymykseenkään. Nurmi ei myöskään viettänyt iltojensa vapaa-aikaa huvipaikoissa rillustellen. Hänessä oli miestä erottua joukosta jo nuorena tunnetuin seurauksin.
Pitkiä vaahtopääkävelyitä
Lopulta Nurmi oli löytänyt – poikavuosien kokeilujen, erilaisten harjoitustestausten ja kaiken mahdollisen kirjallisen valmennustiedon luettuaan – olympiavoittoihinsa virittävät metodinsa, joista hän kertoo seuraavasti.
Kesäiseen aikaan hän lähti kierrokselle jo kello 7 aamulla, marssien 6–10 mailia reipasta kävelytahtia, suunnilleen 7 minuuttia kilometriä kohden. Kierroksen tarkoitus oli saada ruumis irtonaiseksi ja joustavaksi. Sen jälkeen hän aloitti itsekehittämänsä voimisteluharjoituksen, joka sisälsi jänteitä irrottavia ja venyttäviä liikkeitä.
Sitten hän nakkasi jotain suuhunsa, tavallisesti kahvia ja leipää, ja lähti urheilukentälle. Siellä hänellä oli tapana ottaa aluksi useita 60–100 metrin pyrähdyksiä ja sitten kello kädessä täyttä vauhtia 400–1500 metrin matkan. Lopuksi hän vielä pisteli hiljakseen 3–4 kilometriä, peseytyi ja lähti töihin. Parhaimpina menestysvuosinaan 1924–1928 hän suoritti vielä illalla päivän toisen harjoituksen. Melko tinkimätöntä toimintaa.
Pitkäkestoiset kävelyharjoitukset kuuluivat siis olennaisena osana Nurmen päivittäiseen harjoitteluun. Monista yhteyksistä on kuitenkin käynyt selväksi, että jos jotain, niin näitä kävelyharjoituksiaan Nurmi hienoisesti katui, etenkin vanhoilla päivillään. Hänen tiedetään pohtineen kävelyn tekevän juoksijan jäykäksi, etenkin liiallisesti suoritettuna ja vievän liian paljon aikaa.
Nurmi höysti pääosin Turun Ruissalon kumpuilevassa maastossa suorittamiaan ja ”vaahtopääkävelyiksi” kutsumiaan, usein monien kymmenien kilometrien lenkkejä jaksoittaisilla juoksupätkillä, välillä sprinttimäisestikin. Tästä huolimatta hän on myöhemmin surkutellut, ettei silloisessa valmennuksessa tiedetty nopeusharjoittelun tuovan myös kestävyyttä.
Toki Paavo Nurmikin teki esimerkiksi kovia 200–600 metrin juoksuvetoharjoituksia, samoin kuin paljon kilpailunomaisia tasavauhtiharjoituksia, mutta on saattanut asettua tälle kannalle lopullisesti Emil Zatopekin esimerkin viitoittamana.
Helsingin olympiakisoissa 1952 kolmella olympiakullalla (5000 m, 10 000 m ja maraton) juoksu-urheilun suurten joukkoon aateloituneen Zatopekin tiedetään juosseen kaikki harjoituksensa ja rakentaneen kuntonsa pitkälti hirmuisten intervallimaisten juoksuvetoharjoitusten avulla. Niistä voi lukea lisää mm. Zatopekista kertovasta Pitkä Juoksu -teoksesta. Näitä harjoituksia olivat mm. 10–30 x 200 m ja 20–50 x 400 m vain lyhyin hölkkäpalautuksin.
Kävelystä terä kunnolle
Ehkä Nurmi vanhoilla päivillään tunsi, että harjoittelua olisi voinut paikoin vielä kiristää ja kenties entistä useampi ennätys olisi ollut rikottavissa. Saattaa kuitenkin myös olla, että sopivan rauhalliset kävelylenkit valmistivat niveliä ja jänteitä kestämään paremmin juoksua ja rakensivat perustaa kovempaan harjoitteluun.
Kovan harjoittelun lomassa on nimittäin aina syytä olla myös helppoa liikkumista, koska ennen pitkää kone alkaa väkisinkin piiputtaa. Ei kai Nurmi muuten olisi kilpavuosiensa jälkeen päävalmentajana ponnekkaasti kirjoittanut oikeaoppisesti suoritettavien kävelyharjoitusten puolesta. Näin hän tiivisti nykyään jo lajiin kuin läjiin sopivan valmennusviisauden: ”Aivan kuin partaveitsi remminhionnalla saa hiustahalkovan terävyyden, hain minä ennen kilpailujani kävelystä kunnolleni terän.”
Paavo Nurmi tosiaan toimi myös kestävyysjuoksumme päävalmentajana oman kilpauransa jälkeen 1930-luvulla, ja ainakaan menestymättömyydestä miestä ei pääse silläkään saralla edes jälkeenpäin syyttelemään. Tästäkin syystä hänen ajatuksensa ovat edelleen kultaakin kalliimpia, ja niistä on kaikkien syytä ottaa onkeensa.
Lue myös:
Emil Zátopekin juoksussa oli tekemisen meininkiä
Teksti Ilkka Heinonen
Juoksija 9/2010