Pääkirjoitus: Mitä nousu huipulle vaatii?

Hiihto-lehden päätoimittaja Tomi Savolainen pohtii, mitä hiihdon huipulle nouseminen vaatii.

Jasmi Joensuun kommentit kauden maailmancupeista ovat säväyttäneet. Tuskin kovin moni hiihdon seuraaja on niitä kuunnellut ilman jonkinlaista tunnetason reaktiota.

Hän on luottanut tekemiseensä, iloinnut onnistumisista ja toisaalta kertonut parisuhteen päättymisen olleen raskasta. Elämän suuret ilot ja surut ovat tiivistyneet toisinaan minuutin-parin sanoihin. Sellainen jää mieleen.

28-vuotias Joensuu on noussut hiihdolle tärkeän esikuvan asemaan kilpailullisella menestyksellä mutta myös esiintymisellään ja tekemisellään juniorien parissa.

Jututin nuorten Jasmi-tiimiin kuuluvaa hiihtäjää. Ei jäänyt epäselväksi, miten urheilijan into auttaa nuoria hiihtäjiä tuo heille siipiä. Kansainvälisen tason urheilija ei ehkä voi olla kovin usein fyysisesti läsnä, mutta aktiivisuus tiimin viestiryhmässä ja ylipäänsä tiimin olemassaolo ja siihen kuuluminen ovat isoja asioita.

LADUT HIIHDON HUIPULLE ovat moninaiset. Suomessa lähinnä poikkeuslahjakkuudet ovat nousseet kansainväliseen kärkeen parikymppisenä tai nuorempana.

Kilpailumuotona sprintit ja yhteislähdöt vaativat erityisiä nopeusominaisuuksia riittävän kestävyyden lisäksi ja siten suosivat nuorempien hiihtäjien menestystä.

Norjassa ja Ruotsissa kansainvälinen läpimurto tapahtuu keskimäärin nuorempana kuin Suomessa ja usein juuri sprinttien kautta. Naapurimaissa nuorten urheilijoiden kasvua selittää eteenpäin vievä yhdessä tekeminen: vahva seuratyö, hiihtolukion tuoma putki maajoukkueeseen sekä Norjassa myös alueelliset riittävän hyvin resursoidut joukkueet palkattuine valmentajineen ja leirityksineen.

– Norjan alueellisia joukkueita voi karrikoiden verrata jopa Suomen maajoukkueisiin, sanoi suomalainen asiantuntija taustakeskustelussa.

Toinen asiantuntija sanoi, että Suomessa voi olla tarkastelun paikka siinä, mitä tapahtuu nuorten maajoukkueiden jälkeen, jos urheilija ei vielä pääse aikuisten maajoukkueeseen. Nousu kansainväliselle tasolle vaatii nimittäin osalla hiihtäjistä enemmän aikaa, ja tämä on korostunut Suomessa.

Kansainvälisesti tyypillinen ikä läpilyönnille on 24–26. Kuitenkin kauden tähdistä norjalainen Astrid Øyre Slind nousi maailmancupin ja arvokisojen huipulle vasta toissa vuonna 35-vuotiaana.

Hänen poikkeuksellinen uransa tosin sisälsi kymmenen vuotta pitkien matkojen ammattilaisuutta ja sitä edeltävän ensimmäisen yrityksen mc-kiertueelle. Silloin Norjan naisten taso oli kivikova.

HUIPUN TAVOITTELU vuodesta toiseen voi olla henkisesti rassaavaa ja vaatii roimasti sekä aikaa että rahaa. Pitäisikö kuitenkin panostaa opiskeluun?

Joensuu on sikäli poikkeuksellinen huipun saavuttanut suomalainen hiihtäjä, että hän opiskeli neljä vuotta Yhdysvalloissa. Vuodet korkealla merenpinnasta ja muutoinkin toisenlaisessa harjoitus- ja kulttuuriympäristössä saattoivat olla hänelle keskeisiä kehittymisessä sekä urheilijana että ihmisenä.

Joensuullakin taustalla on menestyneitä hiihtäjiä yhdistäviä tekijöitä. Vahvasta seuratyöstä kumpuaa tässä lehdessä esiteltävä valmennussuhde. Hän harjoitteli nuorena paljon sekä määrällisesti että laadullisesti.

Lähes aina niin ikäluokan kärjen saavuttaneilla kuin lopulta huipulle nousseilla on taustallaan hiihtoa tukeva ja osaavakin perhe. Tosin vahvoissa seuroissa lahjakkuudet tunnistetaan ja perhekin saa seuralta tukea pystyäkseen kannattelemaan nuorensa kasvua urheilijana.

Milloin urheilija päättää oikeasti tavoitella kansainvälistä huippua? Muutos vaikuttaa henkisesti todella paljon ja sen siirto arkipäivään vaikuttaa tekemiseen.

Ja sitten on vielä vahvojen esikuvien voima. Siksikin on hienoa, että sellaisten määrä suomalaisessa hiihdossa näyttää kasvaneen yhdellä.