Tuhlaajapojan päiväkirja – kuntoremontti alkaa

Totuus vasten kasvoja. 

Tosiasioiden tunnistaminen ja tunnustaminen tekee kuulemma hyvää. Joten aloitetaan tiivistetysti: täytän pian 54 vuotta, ylipainoa on kymmeniä kiloja ja olen totaalisessa rapakunnossa. Jotain tarttis tehdä. 

Mielessä pyörii paljon asioita. Voisinko päästä vielä edes lähelle normaalipainoa? Voisinko päästä vielä joskus edes siedettävään juoksukuntoon? Tiivistettynä; ehtisinkö tehdä vielä jotakin elämälleni ennen kuin viikatemies heilauttaa? Näin sattumoisin punttisalilla vanhan juoksukaverini, joka on lääkäri. Hänen mukaansa ne äijät, jotka viisikymppisenä luovuttavat, kuolevat kuusikymppisinä. Muut todennäköisemmin myöhemmin. En halua olla luovuttaja. 

Maanantai 1.1. 

En ole varmasti ainoa suomalainen, joka pohtii aloittavansa ja ainakin aloittaa vuoden alussa elämäntaparemontin. Piipahdin vaa’alla ja järkytyin; painoa on selkeästi yli 140 kiloa. Marraskuun alusta sairastin koronaa kuutisen viikkoa, sen jälkeen alaselkä kipeytyi kolmeksi viikoksi. Hiki ei tullut kuin saunassa. Jo ennen niitä olin umpisurkeassa kunnossa. Nyt ollaan niin pohjalla kuin voi olla. 

”Ne äijät, jotka viisikymppisenä luovuttavat, kuolevat kuusikymppisinä. Muut todennäköisemmin myöhemmin”.

Viime vuosina olen kärsinyt hoitamattomasta uniapneasta (joka itse asiassa laukaisi painon nousukierteen), verenpainetaudista ja masennuksesta, esidiabeteskin todettiin. Oikea jalka odottaa, että siihen tehdään pinnallisen laskimotukoksen poistava operaatio. Ai niin, myös suolistosyöpä piipahti kropassani kuusi vuotta sitten, mutta se saatiin leikkauksella pois, eikä jälkihoitojakaan tarvittu. Myös ihmissuhderintamalla on ollut vaikeaa, mikä etenkin syvensi masennustani. Ilman vaimoani ja tytärtäni en ehkä enää olisi tässä. Koettelemuksia on ollut, mutta kaikki oletettavasti itseaiheutettuja. Enemmän tai vähemmän.  

Nyt kuitenkin mennään. Olen haaveillut elämäntaparemontista ainakin viimeiset viisi vuotta, mutta en ole tehnyt asian eteen mitään lyhyitä pyrähdyksiä lukuun ottamatta. Nyt teen. Pyhä lupaus. Tämä on todennäköisesti viimeinen mahdollisuuteni nousta takaisin edes tavikseksi. Olla luovuttamatta. 

Sunnuntai 14.1. 

Edellisestä liikuntasuorituksestani on 70 päivää. Nyt selkä on siinä kunnossa, että huomenna voisi yrittää varovaista sauvakävelyä. Ärsyttää jo etukäteen lähteä ulos nöyryyttämään itseään. Toivottavasti kukaan tuttu ei näe. 

Maanantai 15.1. 

Sauvakävelin väkisin 47 minuuttia. Vauhti oli matelua, mutta tulipa tehdyksi. Ärsytti edelleen. 

Maanantai 22.1. 

Intoa ja itseluottamusta puhkuen kävin ostamassa kunnon nastalenkkarit. Pitihän niitä testata kammottavasta lumipöperöstä ja -tuiskusta huolimatta. Tein 42 minuutin kävelyhölkkälenkin (lentovaihetta ei hölkkäaskeleestani löydy mikroskoopillakaan) ja järkytyin: vuorotellen neljä minuuttia kävelyä ja yksi minuutti seitin ohuesti hölkkää muistuttavaa etenemistä, matka 3,10 kilometriä, keskivauhti 13:30/km, maksimivauhti 11:34/km. Kesäkelillä olisi mennyt paljon kovempaa, valehtelen itselleni.  

Maksoi, mitä maksoi, haluan edetä mahdollisimman paljon jalan, olenhan juossut 35 vuotta sitten 1 500 metriä 3.49 ja 3 000 metriä 8.22. Maastojuoksussakin olin Suomen mestari.

Suurin syy hitaaseen vauhtiin ovat polvieni lukuisat rustovauriot ja kalkkeumat, valehtelen itselleni. Okei, ehkä osatotuus näissäkin, mutta ne eivät ole juurisyy surkeaan kuntoon. Fakta lienee joka tapauksessa se, että jokainen tämän maan ortopedi komentaisi polvieni magneettikuvat nähtyään minut korkeintaan vesijuoksemaan. En kuitenkaan mene. Maksoi, mitä maksoi, haluan edetä mahdollisimman paljon jalan, olenhan juossut 35 vuotta sitten 1 500 metriä 3.49 ja 3 000 metriä 8.22. Maastojuoksussakin olin Suomen mestari. Ei minun tarvitse vesijuosta, osaan juosta… 

Lenkin hyvä puoli oli se, että keskisykkeeni oli vain 112 ja maksimi 123. Sehän on kovan kunnon merkki. Ai niin, lääkärini määräsi minulle viime viikolla verenpainelääkkeen lisäksi betasalpaajan, että 170/110-tasolla huitelevat paineet saataisiin alas. Se laskee sykettä kuin kansallispuku potenssia. Ilman betasalpaajaa lenkin lukemat olisivat olleet tasolla 135–150. 

Lenkkeily näillä sykkeillä on kiistatta hieman nihkeää. Jo edesmennyt Matti Nykänen kokeili aikoinaan antabusta taltuttaakseen viinapirun. Jonkin ajan päästä mies totesi, että siitä vasta huono olo tuleekin, kun ryyppää antabuksen kanssa, en voi suositella kenellekään. Betasalpaajien kanssa on hiukan sama juttu, mutta näillä mennään nyt. 

Jotain hyvääkin. Vuoden alussa aloin syödä järkevämmin, jätin oluet ja tämä oli selkäkivun jälkeisen aikakauden viides liikuntasuorite kahdeksaan päivään. Vaaka kertoo, että olen pudottanut painoa 22 päivässä 4,8 kiloa. Ei kai se ihan huonoin mahdollinen alku ole. Juoksukuntoon pääseminen onkin kokonaan toinen juttu. 

Keskiviikko 24.1. 

Lihakset kipeytyivät rajusti, kun tein viime viikolla ensimmäisestä punttitreenin ikuisuuteen. Maanantaina en olisi vielä kolotuksiltani puntille kyennyt, joten kävin eilen; 57 minuuttia suhteellisen aerobista heilumista lyhyillä palautuksilla, välillä (tai oikeastaan koko ajan) melko ankarillakin painoilla. Tänäänkin tekee mieli tehdä jotain, takana on kohta neljä tuntia tietokoneen näpyttämistä ja istumista työtuolissa. Ulkona on liukasta kuin jäähallissa, mutta ehkä uusilla nastakengillä kykenee sauvakävelemään? Järkevä ihminen menisi tällä kelillä uimahalliin tai salille polkemaan kuntopyörää, mutta en ole sen sortin miehiä. Päätän mennä ainakin kokeilemaan, samalla voi hakea S-marketista vaimon lounassetelillä kana- tai lohisalaattia. 

Tahti on nyt hyvä, isoin haaste on tietenkin se, miten se pysyy yllä jatkossakin.

Kävin, mutta jätin sauvat autoon ja menin kävelyhölkkää. Polar Flow kertoo, että tämä oli kymmeneen päivään seitsemäs treeni; kaksi punttia, kaksi kävelyhölkkää ja kolme sauvakävelyä, yhteensä 5 tuntia ja 11 minuuttia. Tahti on nyt hyvä, isoin haaste on tietenkin se, miten se pysyy yllä jatkossakin. Päätän, että pysyy, koska vaihtoehtoja ei ole. Eikä tämä treenaaminen surkeallakaan kunnolla lopulta pöllömpää touhua ole. Vauhtikin oli minuutin tiukempi / km kuin maanantaina, vaikka jäätikköä riitti. Olin tyytyväinen. 

Keskiviikko 31.1. 

Ensimmäinen kuukausi on viittä vaille paketissa. Edellisen päiväkirjamerkinnän jälkeen olen käynyt kahdesti jalkalenkillä, kahdesti puntilla ja kerran hiihtämässä, ensi kertaa kahteen vuoteen. Aikaa niihin kului piirun vaille neljä tuntia. Tiistaina sauvakävelin tunnin ja viisi minuuttia, vaikka keli on edelleen liukas kuin mikä. Tänään piti mennä salille, mutta päätin mielenhäiriössä hiukan hiihtää alkuverryttelyksi. 10 minuutin kohdalla särki vain nilkkoja, sääriä ja etureittä, mutta 35 minuuttia tuli täyteen. Siihen päälle 43 minuuttia rivakkaa painonnostoa. Vain hiihtäessä hävetti. 

Penteles, kukaan ei ole vielä sanonut, että Lauri, oletko sinä laihtunut? Mutta sanoo vielä. Tällä viikolla painonpudotuksen tahti on hiukan kesyyntynyt, mutta en välitä siitä. 

Nukun paremmin kuin vuosiin. En ole päivisin yhtä väsynyt kuin ennen. Olen ottanut vaimoni suosiollisella avustuksella rutiiniksi syödä aamuisin kaurapuuroa marjojen kera. Se on aika hyvää. Ja ehkä parempi kuin kolme kuppia kahvia, joka on ollut aamupalani (ja lounaani) jo vuosien ajan. Helmikuuta kohti, pala kerrallaan ja pienin askelin.