Tuhlaajapojan päiväkirja: Polvikipuja ja masennusta 

Kuukausi lähti hyvin käyntiin, mutta sitten iskivät vanhat vaivat, polvikipu ja orastava masennus.  

Perjantai 4.10. 

En aja autolla tasamaalle, vaan lähden uhmaamaan Kangasalan Kirkkoharjun mäkiä. En myöskään ota kävelysauvoja, vaikka niin ensin suunnittelin. Heti kärkeen edessä on neljän minuutin jyrkkä mäki. Lonkkiin (ja sieluun) koskee.  

Sitten mäet muuttuvat loivemmiksi ja kähö (kävely-hölkkä) lähtee jollakin tavalla kulkemaan. Vielä on aurinkoista ja suhteellisen lämmintäkin. Metsässä lenkki kuluu aina jotenkin nopeammin kuin kaupunkireitillä. Ohitan kaksi sauvakävelevää keski-ikäistä naista. Mikä meriitti! Lopussa jyrkkä alamäki pistää polvet tiukille, askeleen mitta on mallia kymmenen senttiä. Selviän kuitenkin 40 minuutin kähön ehjänä perille. Olo on orastavan positiivinen.  

Sunnuntai 13.10. 

Ei lenkkiä, ei punttia vaan hyötyliikuntaa. Vaimo on pois kotoa, joten ajattelin yllättää hänet virittelemällä etupihan ulkoterassin talviteloille. Ensin kuusi tuolia, niiden puujalkojen ruuvaaminen irti ja siirto sisälle, tuolien pesu ja siirto ulkovarastoon. Pöydän pesu, grillin pesu, ja grilli katokseen suojan alle. Sitten vielä ison terassin harjaus havunneulasista ja muusta moskasta. 1 h 15 min naurettavan intensiteetin tekemistä, mutta kroppaa tuntuu siltä, kuin olisin ollut viikon tukkisavotalla.  

Miten voi olla, ettei tältä tunnu kovan punttireenin jälkeen? Ihmisen elimistö on kummallinen juttu. Sen jälkeen palaudun, haen pitsat koko perheelle ja katson, kun Kenian Ruth Chepngetich juoksee Chicagossa naisten maratonin ME:ksi 2.09.57. Se tekee 3.04/km ja 18 sek / 100 m. Pysyisin vauhdissa ehkä 25 metriä, jos veisin itseni äärirajoille…  

Tiistai 15.10. 

Voimailua. Otan kevyesti, koska tuntuu siltä. Tavoite on, ettei huomenna paikkoja särje. Enemmän aerobista kilkuttelua. Tuntuu, etten siis tee oikein mitään. Aikaa kuitenkin kuluu 50 minuuttia, kai sen voisi huonomminkin käyttää. 

Keskiviikko 16.10. 

Lihaksia ei särje, voitto. 

Tiistai 22.10. 

Autolla tasamaalle ja kähöä 33 minuuttia. Polvi ei tykkää yhtään, joten mateluksi menee. Kelikin on kehno. Piipahdan vaa’alla, eipä ole isoja mullistuksia tapahtunut. No, vielä reilu viikko varsinaiseen punnitukseen.  

Keskiviikko 30.10. 

Olin menossa kähölle, sitten puntille. En mennyt kummallekaan. Olen ollut jo useamman viikon orastavan masennuksen vallassa. Silloin ei huvita, eikä kiinnosta yhtään mikään. Tuttu olotila viime vuodelta. Pystyn selviytymään töistä ja valmennuksesta. Juuri muuhun voimat eivät riitä. Lenkille voisi pakottaa itsensä, mutta sekään ei onnistu, eikä huvita. Kai se hyvää tekisi pääkopalle, mutta ihmisten aivot ovat omituinen rakennelma. 

Viime vuonna soitin kerran terveydenhuoltoon kysyäkseni apua, sitä oli tarjolla puolen vuoden päähän. En varannut aikaa. Ehkä pitäisi yrittää, onnistuisiko nyt nopeammin. Jään miettimään asiaa, mutta tämä(kin) on niitä juttuja, mihin ei ole ihan helppo tarttua. Vaaka näyttää huiman 200 gramman kuukausipudotuksen. Mutta en nyt jaksa välittää siitä. Kuten en oikein mistään muustakaan.