Televisiossa pyörii parhaillaan sarja, jonka nimi on Olet mitä syöt. Maaliskuu konkretisoi sen minulle enemmän kuin hyvin. Vaikka kuinka paljon treenaisit, se ei painonpudotukseen yksistään riitä.
Kuukausi lähti ihan hyvin liikkeelle, mutta sitten tuli kaikenlaista. Ohessa lista erilaisia selityksiä: omat synttärit, vaimon neljän päivän työmatka, jalkaoperaatio, pääsiäinen jne., jne. Syömiset ja juomiset menivät osittain ankarasti vihkoon. Treenejä tuli toki parikymmentä, mutta paino ei juuri pudonnut. Ei sitä onneksi silti lisääkään tullut.
Polvia ja selkää kolottaa aika ajoin, mutta enemmän niitä kolotti, kun en liikkunut säännöllisesti. Ja niinhän sitä sanotaan, että jos ei tässä iässä johonkin paikkaan särje, tietää olevansa kuollut.
Huhtikuukin on haasteellinen. Viikon päästä on edessä kahden viikon leiri urheilijoideni kanssa Espanjan Torreviejassa. Vaimokin tulee viikoksi. Mihinkään kahden viikon lomamoodiin ei voi heittäytyä, säännöllisyys pitää jälleen löytyä.
Joskus 7–8 vuotta sitten taisin juosta kahden viikon leirillä reilut 100 kilometriä. Miten mahtaa nyt käydä? Hyvä pointti on sekin, että Espanjassa pääsee pyöräilemään, pyörä on jo vuokrattu. Sitä liikuntamuotoa ei ole kotona voinut harrastaa sitten lokakuun. Innolla odotan, mitä leiri tuo tullessaan. Niin urheilijoilleni kuin minulle.
Jos ei tässä iässä johonkin paikkaan särje, tietää olevansa kuollut.
Perjantai 1.3.
Tällä viikolla takana reeni jokaisena päivänä, parhaina kaksi.
Punttipäivä, mutta pakko mennä kokeilemaan nastalenkkarien sijaan tavallisilla, koska asfaltti paistaa jo lumen alta. Puoli tuntia kähöä (kävely-hölkkä), joista toinen puolisko ei enää käytännössä juuri etene, jalka painaa kuin syntisäkki. Siitä kuitenkin puntille ja tunti armotonta vääntöä täyteen. Kyykkyjen jälkeen tuntuu, ettei jalka nouse enää ollenkaan. Pystypunnerruksissa happi melkein loppuu ja silmissä meinaa sumentua.
Ei mitään järkeä tietenkään, mutta tavallaan erittäin hauskaa. Ja on sitä elämässä pirun paljon tyhmempiäkin juttuja tullut tehtyä. Viikon reenisaldo 5 h 47 min eli uuden elämäni ennätys. Viikonlopun huilaan, se on saletti.
Maanantai 4.3.
”Palauttava” viikonloppu sujui työhuoneella ja TV:n ääressä yleisurheilun MM-halleja katsellessa. Tänään aistin jo aamulla, ettei kroppa ole vieläkään palautunut. Polveakin vihloi istuessa.
Lähdin silti lenkille. Ei olisi kannattanut. Väsynyttä ja kivuliasta ryömimistä 30 minuuttia. Ei mitään järkeä, eikä hyötyä. Ensi kertaa tuli fiilis, ettei tästä tule mitään. Huomenna puntille, josko olisi parempi päivä.
Lauantai 9.3.
Eilen kävin puolen tunnin lenkillä ja reuhdoin päälle 50 minuuttia rautaa. Reeni oli ilmeisesti liian kova, koska palattuani kotiin muistin, että huomenna on taas kerran syntymäpäivät, mutta eihän se nyt 46 vuotta vielä paha ikä ole. Pian muistutin itseäni, että täytän todellisuudessa 54 vuotta.
Joidenkin mielestä 50 on uusi 30, mutta viime vuosien aikana on liian usein tuntunut siltä, että 50 on uusi 70. Eilen tapahtui sellainen juttu, että olen nyt tämän vuoden 68 päivän aikana treenannut tunneissa enemmän kuin koko vuonna 2023 yhteensä. 32 tuntia ja 42 minuuttia. Ehkä se päivä tulee, kun tuntuu, että 50 on edes uusi 60…
Tiistai 19.3.
Huomenna on edessä oikean jalan laserhoito, jolla korjataan laskimon toimintaa. Luin juuri, että sen jälkeen raskasta treeniä pitää välttää jopa kaksi viikkoa. Hiukan masentavaa, vaikka kävellä kyllä saa.
Erinomaiseen vauhtiin päässyt voimaharjoittelu tosin tyssää nyt. Harmittaa. Toki kaikki on niin suhteellista. Joudun nyt passaamaan puntilta maksimissaan kaksi viikkoa, viime vuoden marraskuun alun ja tammikuun puolivälin 10 viikon aikajanalla kävin tasan kerran. Silti tuntuu siltä kuin kaikki nyt tehty raudan ähräys olisi ollut turhaa. Kummallinen on ihmisen mieli.
Huominen operaatio jännittää hiukan. Tai ehkä enemmän se, millaiset toipumisohjeet lääkäri antaa. Liikkeelle olisi päästävä mieluiten mahdollisimman pian. Tänään olisi vielä aikaa tehdä pari treeniä varastoon…
Lauantai 23.3.
Verisuonikirurgian jälkeen sain sikäli hyviä uutisia, ettei reenejä tarvitsekaan himmata kovin pitkäksi aikaa. Yläkropan punttia saa tehdä melkein heti. Lenkit tosin viikon ajan vain kävelyä.
Tänä aamuna kävin salilla, mutta ei mennyt kuin Strömsössä. Kakkosliikkeenä suosikkiliikkeeni pystypunnerrus. En keskittynyt riittävästi keskivartalon pitoon, joten selkä nitkahti pahemman kerran. Ja kuten umpiluupäiseen luonteeseeni kuuluu, vedin silti reenin loppuun kivuista huolimatta.
Makaamista en ole kokeillut, mutta istuminen, seisominen ja kävely ovat tuskaa. Kävin vetämässä tiimille ylämäkitreenin, se sujui käytännössä autossa istuen. Nyt kädet ristiin, että tämä menee nopeasti ohi.
Torstai 28.3.
Selkävaiva kesti, luojan kiitos, vain pari päivää. Jo tiistaina kävin riuskomassa tuiman ylävartalopuntin, myös pystypunnerrusta. Ei kipuja.
Tänään lenkki. Aurinko porotti ja lämmintä oli 11 astetta, täysin sortsi- ja T-paitakeli. Verkkareissa hiki virtasi. Lenkin kokonaistahti 1.11 min/km reippaampaa kuin tammikuussa. Kehitystä on siis tullut, vaikka en lenkeilläni ole edelleenkään ohittanut ketään…
Kuukauden saldo
- Painonpudotus: 1,1 kg (vuoden alusta 9,8 kg)
- Treenikerrat: 20 (vuoden alusta 54)
- Treenitunnit: 13 h 22 min (vuoden alusta 39 h 40 min)
Nopein lenkkivauhti:
- Maaliskuussa: Keskivauhti 11.23/km, maksimivauhti 8.34/km
- Helmikuussa: Keskivauhti 11.48/km, maksimivauhti 9.05/km
- Tammikuussa: Keskivauhti 12.34/km, maksimivauhti 10.05/km
Juttusarjan edelliset osat:
Tuhlaajapojan päiväkirja osa 2: Kuinka addikti syö elefantin?
Tuhlaajapojan päiväkirja – kuntoremontti alkaa
Päiväkirja Lauri Hollo
Kirjoittaja on kangasalalainen entinen kestävyysjuoksun teinitähti, nykyinen yleisurheiluvalmentaja ja toimittaja.