Tuhlaajapojan päiväkirja osa 2: Kuinka addikti syö elefantin?

Toinen kuukausi takana ja jonkinlaisia tuloksia on näkyvissä. Ei toki niin, että sitä vielä juuri kukaan ulkopuolinen huomaisi. Harva huomaa, jos Saharan autiomaasta varastaa 100 kiloa hiekkaa.

Muistan, kun nuori naislääkäri kommentoi puoli vuotta sitten verenpainelääkitystäni ruuvatessaan ja painoni kuultuaan, että okei, ei sinusta sitten enää ikinä normaalipainoista tule. Perin kannustava asenne. Näytän vielä hänellekin, mistä kana kusee. Verenpaineeni heilui pahimmillaan tasolla 185/115. Nyt 145/80 on melko peruslukema.

Kaksi vuotta vanhempi siskoni kertoi laihduttaneensa lääkkeillä. Nyt hän manasi, kun Ozempic on apteekista loppu. Ehkä sillä saisi hiukan vauhditettua kilojen putoamista, mutta jotenkin taivun ajatusmalliin, että se on keinotekoista. Kukin tehköön tavallaan, täällä mennään luomuna. Sama sisko kysyi, millä konstilla dieettaan. Voin kertoa, että en dieettaa. Syön kolmesti päivässä, joskus lisäksi pienen välipalan. Ihan normaalia terveellistä ja värikästä arkiruokaa. No, viime viikonloppuna nuorten SM-hallikisoissa Vaasassa tuli syötyä pakastepitsa ja meksikolaisravintolassa burgeri, oluttakin tuli lipitettyä. Muuten syömisen synnit ovat olleet todella vähissä.

Tämän kahden kuukauden aikana on voimistunut jo aiemmin tietämäni käsitys siitä, että olen herkästi addiktoituva ihminen. Joskus nuorempana ensin karkkiin, sitten naisiin, kai alkoholiinkin, nikotiiniin ja niin edelleen. Huumeita en ole koskaan käyttänyt. Ja toki oma urheilu-ura se vasta addiktoitumista vaatikin. Myös valmennus on addiktio. Nyt olen huomannut palanneeni alkujuurille. Jos Polar näyttää, että viikossa tuli vain neljä reeniä, ottaa päähän. Pitää saada lisää, oli se sitten järkevää tai ei…

Torstai 1.2.

Eilinen hiihto + punttisali tuntuu jaloissa. Päätän kuitenkin lähteä kähölle (kävelyhölkkä), tavoitteena edes 30 minuuttia. Kun olen raahannut itseäni vartin eteenpäin, tuntuu siltä, että vastahan mä aloitin. Jatkan siis. Lopulta lenkin mitta on 55 minuuttia, reilut neljä kilometriä. Kelpaa, vaikka vauhti on yhä säälittävän ja naurettavan tasolla.

Torstai 8.2.

Torstaiaamu ja 25 astetta pakkasta. Katselin kuitenkin ennusteesta, että päivällä olisi ”vain” noin 17–18 astetta. Takana on treeniä jokaisena päivänä tällä viikolla, miksi ei siis tänäänkin. Eilen väänsin kuntosalin aerobisilla laitteilla 30 minuuttia ja rautojen parissa tunnin. Nyt lenkille. Koska asumme Kangasalan harjun suunnilleen korkeimmalla kohdalla, on täältä mahdotonta tehdä lenkki joutumatta järkyttäviin mäkiin. En kuitenkaan aja autolla alaville maille kuten joskus, vaan lähden suoraan ovesta. Eilinen raju puntti tuntuu hiukan jaloissa, mutta kyllä tämä tästä menee.

Kävelyhölkkää 47 minuuttia, viimeinen puoli kilometriä järkyttävää ylämäkeä. Siihen osuu vielä viimeinen minuutin hölkkäpätkä. Sätkin sen silti. Tämän viikon treenisaldo toistaiseksi 2h 39min aerobiaa ja 1h 45min punttia. Olen tyytyväinen.

Perjantai 16.2.

Sääennuste lupaa lumipyryn alkavan klo 15. Lähden siis ovelana lenkille klo 13. Vain todetakseni, että jaa, se onkin vissiin jo alkanut. Keli on totaalisen järkyttävä. Lunta pyryttää vaakasuoraan naamalle niin, ettei eteenpäin voi katsoa. Ja vaikka voisikin, ei näkisi mitään. Lisäksi on liukasta ja pöpperöistä. Mutta hei, keskimäärin puolet matkasta on oltava myötätuulta! Ei tunnu siltä. 45 minuuttia täyteen ja vienosti kiroillen autolla kotiin. On hieman huono omatunto, kun katson Polarista, että viikon treenisaldo on vain 3h 17 min. Toki tämä oli helmikuun treeni numero 13.

Viime viikolla reuhasin semiälyttömät 5h 30min ja se on kyllä tuntunut kropassa koko tämän viikon. Keskiviikkona oli pakko pitää huilipäivä. Paino on ollut alempi kuin viime viikolla. Ei paljon, mutta alempi. Motivaatio on edelleen kohdillaan. Elefantti syödään pieni pala kerrallaan, kuten Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1984 saanut Desmond Tutu on viisaasti sanonut.

Torstai 22.2.

Eilen työpäivä alkoi klo 7 ja päättyi klo 21. Hyvä että vessassa ehti käymään. Treenit jäivät haaveeksi. Osteopaatilla kävin, jonkin aikaa kroppaani ropeloituaan hän kysyi, olenko alkanut reenaamaan. Jo vain. Tästä saatiinkin hyvät keskustelut. Tänään lähdin kähölenkille, saldona tunnin verran. Puolimatkaan meni mukavasti, toinen puolikas sitten…no niin, reilut kolme minuuttia hitaammin. Tunnin lenkki on näille elämän raiskaamille polvilleni aika hevi setti.

Paino vaihtelee ja junnaa välillä paikoillaan, mutta ensimmäisen kymmenen kilon sulatus lähestyy vääjäämättä. Voikohan näihin digivaakoihin edes luottaa? Kävin yhtenä päivänä viisi kertaa peräkkäin, tulos oli joka kerta erilainen ja eroa parhaalla ja huonoimmalla mittauksella oli kilo.

Torstai 29.2.

Kuukauden viimeinen päivä ja viimeinen lenkki. Päivän lenksulla tuli kuukauden nopein keskiarvovauhti, 46 sekuntia / km tammikuun parasta reippaampi. Hyvä niin, mutta tietysti juuri tänään puntari näyttää ihan mitä sattuu. No, näillä mennään, tuo jää kuukauden pudotuslukemaksi, vaikka paino on ollut toista kiloa alempikin. Maaliskuussa sitten enemmän.

Lenkillä jalka oli raskas, edeltävälle viikolle tuli kinttulenkkiä 2h 58 min, se on tällä massalla aika paljon. Joka kerta ihmettelen, miksi polvet kestävät, eikä isoja kipuja juuri ole. Kyykyt ja jalkaprässit salilla ovat tehneet tehtävänsä. Olen huomaavinani kropassa lisääntynyttä lihasta jo nyt. Todennäköisesti valehtelen itselleni. Tavoitteeksi on muodostunut 50 kilon pudotus vuodessa, vaikka olisin toki tyytyväinen 40 kiloonkin. Ei se näillä keskiarvolukemilla mahdoton ole. Maaliskuuta kohti samalla draivilla.