Sukupuolenkorjausleikkaukset ovat yleistyneet viime vuosina, myös urheilijoilla. Kuntourheilussa tämä tuskin aiheuttaa ongelmia, mutta kilpaurheilussa syntyy ristiriita naisten sarjajaosta.
Monet entiset ja nykyiset naisurheilijat vastustavat kehitystä urheilua koskettavissa sukupuolenkorjauksissa. He uskovat, että miehenä kasvaneilla henkilöillä on suuri etu tulosurheilussa, ja tämä etu ei katoa sukupuolen korjaamisen myötä.
Yhdysvaltalainen yliopiston kilpauimari Lia Thomas on aiheuttanut jakolinjoja aina poliittiselle tasolle asti. Thomas kilpaili aikaisemmin miehenä, mutta on nyt siirtynyt naisten sarjaan.
Aluksi Thomasin tulokset heikentyivät sukupuolenkorjauksen jälkeen, erityisesti pitkillä matkoilla. Kilpailukauden edetessä hän alkoi kuitenkin lähestyä henkilökohtaisia ennätyksiään erityisesti lyhyillä matkoilla, ja on jopa tehnyt uuden ennätyksensä 50 metrin vapaauinnissa. Thomasin kilpakumppanit epäilevät uimarin myös pidättelevän suorituksiaan, jotta ne eivät näyttäisi liian ylivoimaisilta.
Yhdysvaltojen eri osavaltioilla ja yliopistojärjestöillä on erilaiset säännöt siitä, mitä naisten sarjaan osallistuminen vaatii. Joissakin osissa Yhdysvaltoja ei voi kilpailla naisena sukupuolenkorjauksen jälkeen, kun taas toisissa osissa maata se on mahdollista hormonihoidon ja karanteeniajan jälkeen.
Politiikka mukana pelissä
Yhdysvaltojen poliittisen kentän äärimmäinen kahtiajako vaikeuttaa järkevää keskustelua urheilusäännöistä. Konservatiiviset republikaanit vastustavat jyrkästi transsukupuolisia urheilijoita. Demokraattien liberaalisiipi on sen sijaan hyvin myötämielinen transurheilijoita kohtaan.
Keskustelu on siis koskenut enemmän kin transseksuaalisten yleisiä oikeuksia kuin pelkästään urheilua. Keskustelu biologisena miehenä kasvamisen eduista suorituskykyyn on jäänyt taka-alalle, samoin kuin keskustelu siitä, miten parhaiten järjestetään kilpaurheilu ilman epäoikeudenmukaisuutta ja sääntörikkomuksia.
Tuoreessa, suhteellisen hyvin tutkitussa artikkelissa ”Transgender Women in the Female Category of Sport: Perspectives on Testosterone Suppression and Performance Advantage” kirjoittajat toteavat, että miesten suorituskykyetu naisiin nähden on 10–50 prosenttia urheilulajista riippuen.
Niiden miesten voimatasot, jotka saavat hoitoa testosteronitasojen alentamiseksi naisten tasolle, heikkenevät vuodenaikana noin 5 prosenttia. Suuri osa suorituskyvyn edusta säilyy näin ollen vielä sukupuolenvaihdoksen jälkeenkin.
Tämä tutkimus sopii hyvin yhteen yleisurheilun tulosvertailussa. Eri yleisurheilulajeissa miesten ja naisten tulosten ero on selkeä. Juoksulajien ero on vähiten, noin 10 %, ja hyppylajeissa suurempi, suurimmillaan seiväshypyssä 18 %. Oletettavasti tämä liittyy ylävartalon voimaan, jossa miesten ja naisten välinen ero on huomattavasti suurempi kuin jalkavoimissa. Ilmiö tulisi esille selvästi myös heittolajeissa, jos miehet ja naiset käyttäisivät samanpainoisia heittovälineitä
Naisten alhaisten tai korkeiden testosteroniarvojen välinen ero näyttää olevan vain muutamia prosenttiyksikköjä. Kansainvälinen yleisurheiluliitto tutki tätä aihetta huolellisesti vuonna 2018 laatiessaan uutta testosteronisääntöä naisurheiluun.
Uudet tutkimukset voivat tietysti tuoda uutta tietoa aiheeseen. Nykyiset tutkimustulokset osoittavat kuitenkin selkeästi, että miehen puberteetista saama hyöty suorituskykyyn on niin suuri, ettei se katoa mahdollisen myöhemmän hormonihoidon myötä.
Tunnustus vähemmistöryhmille
Sukupuoltaan vaihtaneet miehet ovat kuitenkin pystyneet kilpailemaan naisten sarjassa jo 1970-luvulta lähtien. Tennispelaaja Reneé Richards urheili nuorena miehenä, mutta vuonna 1975 hän teki sukupuolenkorjauksen.
New Yorkin osavaltion tuomioistuin päätti vuonna 1977, että Richardsilla oli oikeus osallistua naisten otteluihin. Hän pelasi ammattilaisena 47-vuotiaaksi asti parhaana saavutuksenaan pääsy naisten nelinpelin finaaliin vuoden 1977 US Openissa.
Tennis kuuluu todennäköisesti lajeihin, joissa sukupuolierot ovat suuret, koska ylävartalon vahvuus on tärkeä. Se voi selittää Richardsin pysymisen huipputasolla korkeasta iästään huolimatta.
Oikeudessa Richards oli kertonut, että lupa kilpailla naisten luokassa olisi tunnustus hänen oikeudestaan olla nainen. Luultavasti juuri tämä väite on saanut niin monet hyväksymään transsukupuolisuuden naisten urheilussa. Se koetaan tunnuksena vähemmistöryhmälle, joka on kamppaillut muuten oikeuksistaan koko historiansa ajan.
Mielenilmaisuja transsukupuolisten osallistumisesta naisurheiluun on viime aikoihin asti ollut suhteellisen vähän. Vastustus on nyt kuitenkin lisääntynyt, koska tapauksia on ilmaantunut enemmän ja myös huippu-urheilijoiden joukossa.
Tarvitaanko urheiluun uusi järjestelmä?
Artikkelissa Transgender Women in Sport Andrea Bianchi ehdotti vuonna 2017 vammaisurheilun mallin käyttämistä naisten urheilussa testosteronitasojen perusteella. Bianchi käytti esimerkkinä juoksukilpailua. Kilpailupäivänä mitattaisiin urheilijoiden testosteronitasot, joiden avulla arvioitaisiin, kuinka nämä arvot vaikuttavat tuloksiin. Sen jälkeen juoksijat lähetettäisiin matkaan hyvitysaikojen perusteella tai ajat laskettaisiin uudelleen kilpailun jälkeen.
Yksi tämän menetelmän etu olisi, että sen avulla olisi mahdollisuus ratkaista luonnollisesti korkeiden testosteronitasojen ongelma, joka on ollut ajankohtainen yleisurheilussa viime vuosina. Lisäksi se tasoittaisi epäoikeudenmukaisuuksia niiden naisten välillä, joilla on vaihtelevat testosteronitasot hyväksyttyjen rajojen sisällä.
Sen sijaan ”puhtaan” naisurheilun kannattajat vaativat, että naisten sarjaan pitää olla tiukat kriteerit ja yleinen luokka kaikille muille. Tämä ratkaisu ei kuitenkaan tee oikeutta transsukupuolisille naisille eikä naisille, joilla on korkeat testosteronitasot, mutta eivät pysty kilpailemaan miesten kanssa.
Uusia sarjoja urheiluun
Ainoa järkevä ratkaisu on tuoda uusia luokkia urheiluun. Suurimmassa osassa urheilulajeja tarvittaisiin neljä eri luokkaa nykypäivän kahden sijasta.
Jos joku ajattelee tämän olevan monimutkaista, voi verrata sitä vammaisurheiluun. Paraurheilussa on lukuisia eri tasoihin jaettuja luokkia, jotka vaihtelevat sen lisäksi vielä eri lajien erityispiirteiden mukaan.
On kuitenkin todennäköistä, että uusissa kilpailuluokissa olisi vain vähän osallistujia. Tämä vesittäisi innostavan kilpailutoiminnan.
Vaihtoehtona voisi olla, että vähemmisöryhmiin kuuluvat urheilijat saisivat kilpailla yhdessä muiden naisten kanssa, mutta heille sijoitukset ja mitalit jaettaisiin erikseen, jos he sijoittuisivat kärkipäähän. Erityisryhmien osallistujien vähäinen määrä voisi kuitenkin johtaa siihen, että he voivat saada mitaleja naisten sarjaa heikommalla tulostasolla biologisesta edustaan huolimatta, eikä sitä voisi enää pitää oikeudenmukaisena.
Teen ehdotuksen, jolla nämä ongelmat voitaisiin ratkaista. Kaikki kolme luokkaa kilpailevat yhdessä, mutta niiden sijoitukset lasketaan eri tavoin.
Transsukupuolisten, joilla on suurin fyysinen etu, sijoitus on heidän yleinen sijoituksensa kilpailussa, jossa ovat mukana kaikki osallistujat luokasta riippumatta.
Kohonneen testosteronitason urheilijoiden sijoituksissa jätetään suurimman edun saavat transsukupuoliset pois.
Sijoitus naisten luokassa määritetään lopulta jättämällä luettelosta pois sekä transseksuaaliset että kohonneen testosteronitason naiset. Oheisessa taulukossa on esimerkki siitä, miten tämä voisi toteutua teoreettisessa 100 metrin kilpailussa.
| Naiset | Naiset, joilla kohonneet testosteronitasot | Transsukupuoliset | |
|---|---|---|---|
| 10,67 | 1 | ||
| 10,68 | 2 | ||
| 10,70 | 2 | ||
| 10,75 | 2 | ||
| 10,78 | 4 | 5 | |
| 10,80 | 3 | ||
| 10,85 | 4 | ||
| 10,89 | 5 |
Esimerkissä naisten luokassa jaettaisiin kolme mitalia, mutta kahdessa muussa luokassa vain yksi kussakin, koska näiden luokkien toiseksi parhailla urheilijoilla on edellään kolme kilpailijaa heikommasta sarjasta.
Yhdenkään perinteisen naisluokan kilpailijan ei tarvitse tuntea, että heiltä riistetään mitali epäoikeudenmukaisessa kilpailussa yhdessä erityisryhmien kanssa.
Vähemmistöryhmät voivat myös kilpailla, ja monet heistä haluavat nimenomaisesti kilpailla naisten rinnalla, joka toteutuisi nyt ilman epäoikeudenmukaisuutta.
Ehdottamani menetelmä toimisi niin kauan kuin kahden uuden luokan osallistujamäärä on suhteellisen pieni. Jos osallistujia alkaisi olla niin paljon, että vain harvat naistensarjalaiset pääsisivät finaaliin, siinä tilanteessa olisi parempi järjestää täysin erilliset kilpailut kaikille ryhmille.
Lue myös:
Janne Holmén: Elämän kova koulu – juoksuratojen arvokkaat opit
Kolumni Janne Holmén
Juoksija 4/2022