Kommentti: Kisa se on pieleen mennyt kisakin 

Juoksukilpailuissa tavoitteet eivät aina täyty. Kilpailusuoritus voi kuitenkin olla hyvä, vaikka ennätysaikaa ei tulisikaan, kirjoittaa Juoksijan toimituspäällikkö Pena Rekiranta. 

”No eihän toi nyt mitään, kärkeenkin tuli eroa yli viisi minuuttia. On niin huono kunto, ettei tuon parempaan pysty.” 

Tai.. 

”On niin huono kulku, ei pääse mihinkään. Ennätyksestäkin jäin minuutin. Sinullahan sen sijaan näytti kulkevan mahtavasti.” 

Kuulostaako tutulta? 

Me juoksijat olemme usein taipuvaisia vähättelemään omia suorituksiamme. Tai ainakin me suomalaiset juoksijat teemme niin. Miksi näin? Olen törmännyt tilanteisiin, joissa puolimaratonilla jokusen minuutin tai 10 kilometrillä minuutin ennätyksestään jäänyt henkilö on kuin maansa myynyt. Kirveet on heitetty kaivoon ja itseruoskinnan piiska viuhuu ilmassa. 

Usein näissä tilanteissa jätetään huomioimatta vaikkapa oma harjoitustilanne (kisaan ei kevennelty), olosuhteet (esim. voimakas tuuli, epäsuotuisa reitti) tai vaikkapa omat henkilökohtaiset syyt (lähiaikojen sairastelu, huono vireystila, kiireinen työviikko).  

Kirveet on heitetty kaivoon ja itseruoskinnan piiska viuhuu ilmassa. 

Monesti asioita lähemmin tarkastellessa kisan tuloksessa voi nähdä ainakin jotain positiivisia puolia. Usein suhtaudumme lähimmäisten keskinkertaisiin kisatuloksiin kannustavasti ja positiivisesti. Voisiko samaa asennetta olla enemmän myös omia suorituksia kohtaan? 

Juokse omaa parastasi 

Tapaamme myös vertailla omia aikojamme kisan kärjessä juokseviin kilpaurheilijoihin, samanikäisten kärkeen, juoksukaveriin, naapuriin tai kaverin serkkuun. Vertailla toki voi aina, mutta onko siihen erityistä syytä? Jokaisen lähtökohdat ja harjoitustausta juoksemiseen ovat erilaiset.  

Perimmäiset tavoitteet juoksulle voivat myös olla jotain ihan muuta kuin loppuaika. Joillekin taas juoksukisat ovat vain pieni välipala päälajin (kuten polkujuoksu, hiihto, pyöräily, triathlon, suunnistus) harjoittelun ohessa. 

Kysyin taannoin haastattelussa arvokisatasolla kestävyysmatkoille osallistuneelta henkilöltä, miten hän lähti arvokisastartteihinsa, oliko mielessä joku sijoitus vai enemmänkin tavoiteaika? Hän vastasi, ettei hän voi tietää millä harjoitustaustalla tai päivän vireellä muut kilpailijat ovat lähtöviivalle tulossa, joten siksi sijoitusten miettiminen on aivan turhaa. Hän kertoi lähteneensä tekemään sen päivän parasta omaa suoritustaan. Kuulosti viisaalta. 

Jos kyseessä on vaikkapa juoksukauden pääkilpailu ja aikatavoite ei toteudukaan, on ymmärrettävää olla pettynyt. Niin pitääkin olla. Mutta juoksu jatkuu kuitenkin, oli tulos mikä tahansa.  

Kisan tapahtumat kannattaa myös analysoida rehellisesti. Oliko tällä valmistautumisella, tällä harjoituskuormalla ja näissä olosuhteissa mahdollisuuksia parempaan? Etenkin kokeneemmille juoksun harrastajille ennätysaikoihin vaaditaan hyvän kunnon lisäksi muitakin onnistuneita osatekijöitä, reittiä ja säätä myöten. Sitä paitsi kilpaurheilijoillakin on huonoja päiviä, miksei siis harrastajajuoksijoilla? 

Oppia aloittelijoiden positiivisuudesta? 

Vaikka me pohjoismaalaiset suorittajat katselemme hieman hymähdellen esimerkiksi amerikkalaisten yltiöpositiivisuutta, joskus toivoisin sitä ihan rahtusen verran meillekin. ”Olet jo voittaja, kun olet uskaltanut saapua lähtöviivalle”, tavataan yhdysvaltalaisittain somessa tsempata. Naurakaa vain, mutta on siinä pieni totuuden siemenkin. 

Me olemme oikeasti aika sitkeitä me juoksijat, arvostakaamme siis itseämme.  

Juoksuharrastuksen vastikään aloittaneilla ja ensimmäisiin juoksutapahtumiinsa osallistuvilla tuppaa olemaan selvästi positiivisempi kuva omista tekemisistään. He saavat usein onnistumisen kokemuksia jo kilpailun suorittamisesta maaliin, ja ennen kaikkea he ovat itse suorituksestaan ylpeitä. Tämä jos mikä on äärimmäisen hieno ilmiö.  

Loppuaikoja aloittelevat juoksijat ryhtyvät usein seuraamaan tarkemmin vasta muutamien kisaosallistumisten jälkeen. Tavoitteellisuuden lisääntyminen hiljalleen onkin juoksuharrastukselle tyypillinen ja luonteva kehityskulku. 

Kenties me kokeneemmat juoksijat voisimme myös joskus pysähtyä pohtimaan tätä ajatusta. On oikeasti kova juttu, jos pystyt juoksemaan 10 km:n tai puolimaratonin kisassa koko matkan lähdöstä maaliin – jokainen omalla vauhdillaan. Maratonista tai ultrajuoksuista puhumattakaan. Muistatko sinä ensimmäisen kisasi? Mitä ajatuksia se herätti ja arvostitko omaa suoritustasi? 

Ehkäpä seuraavan hieman alakanttiin menneen (todellisuudessa se meni luultavasti kuitenkin ihan hyvin) kilpailun jälkeen voit todella juoksukaverillesi vaikkapa näin: 

”Tänään ei kulkenut, mutta olipahan ainakin hyvä treeni. Ensi kerralla menee sitten paremmin.”