Pääkirjoitus: Älä juokse!

Lapsia kielletään juoksemasta usein silloinkin, kun se olisi täysin turvallista ja luonnollista. Samaan aikaan loukkaantuneet aikuiset juoksijat eivät malta pysähtyä edes pakon edessä. Molemmissa tapauksissa olisi syytä pohtia, mitä liikkuminen meille merkitsee – ja voisiko joskus pysähtyminen tai vaihtoehtoinen harjoittelu olla tie eteenpäin.

Oletko joskus törmännyt seuraavaan tilanteeseen? Isä tai äiti kulkee 2–6-vuotiaan kanssa, ja kun lapsen tekisi mieli toteuttaa ihmisenä olemisen yhtä perusasiaa, eli juosta, komentaa vanhempi ”älä juokse” tai ”ei saa juosta”.

Savu meinaa tupruta päästä ja verenpaine nousta, kun näen tällaisen tilanteen. Etenkin, jos tämä tapahtuu paikassa missä juokseminen nimenomaan olisi mahdollista, kuten puistossa tai ulkoilutiellä. Ymmärrän toki turvallisuusnäkökohdat, lapsihan voi rynnätä yhtäkkiä ohiajavan pyöräilijän eteen. Mutta vaikkapa kävelykadun kaltaisella alueella juoksukielto vaikuttaa ylimitoitetulta. Vanhemmat taitavat kokea lapsen aiheuttavan häiriötä ympäristöönsä, jos he pitäisivät hauskaa juoksemalla.

Samassa tilanteessa kuulen usein myös kehotuksen ”varovasti”. Eikö elämään ja kasvamiseen kuulu, että haetaan rajoja, kompastellaan ja välillä kaadutaan rähmälleen? Sitten itku kurkussa noustaan ylös, tarkistetaan naarmut ja yritetään uudestaan. Juoksupiireissä tätä omien rajojen löytämistä kutsutaan kanttaamiseksi. Sellaista elämä ja juokseminen ovat, ne opettavat valitsemaan tilanteeseen sopivan vauhdin.

Juoksukiellolla on toinenkin puoli. Loukkaantumisista kärsivät aikuiset juoksuharrastajat ovat niitä, joille läheiset tolkuttavat toistuvasti: ”Nyt sinulla on vamma. Jos haluat, että se menee ohi, älä juokse”. Toisin kuin vanhempansa auktoriteettia (vielä tuossa iässä) noudattava lapsi, nämä jästipäiset paremmin tietäjät eivät suostu kuuntelemaan. Olen varma, että moni teistä lukijoista tuntee kuvailemani tyypin tai on mahdollisesti itse sellainen. Itse ainakin olen – ainakin jossain määrin.

Jalkavamman merkkien ilmaantuessa oireet sivuutetaan, jatketaan hampaat irvessä juoksua ja pian tilanne johtaa oikeasti pahaan vammaan. Telakalla vietettävä aika on tämän prosessin aikana kaksin- tai kolminkertaistunut.

Itsekin otin hiljattain tuntumaa pitkän tauon jälkeen vesijuoksuun ja olen pyörittänyt kampia keväisillä sora- ja maanteillä. Eivät ne juoksua ehkä fiilismielessä korvaa, mutta harjoituksellisesta monipuolisuudesta on paljon hyötyä. ”Nyt voit sitten harjoitella eri tavalla”, kuten yksi lähipiiriläinen lakonisesti totesi.

Vaikka usein puhutaan korvaavasta harjoittelusta, kyse on vain erilaisesta harjoittelusta. Kysyimme lukijoiltamme, miten he ovat päässeet yli loukkaantumisista, ja mitä niistä on voinut oppia.

Jos kaipaat muutenkin taukoa juoksusta tai kunto tuntuu olevan hukassa, voithan aina kokeilla jotain ihan uutta, esimerkiksi seikkailu-urheilukisoja (s. 58–61). Pääasia, että liikut. Ja vanhemmat, antakaa niiden lasten juosta!