MUISTATKO, kun vedit ensimmäisen kerran oikeat juoksutrikoot jalkaasi? Uskon, että meistä aikuisiällä varsinaisen juoksuharrastuksen aloittaneista aika moni muistaa. Kireiden housujen käyttöön julkisella paikalla oli ihmeen korkea kynnys.
Mutta annas olla, kun ensimmäiset lenkit trikoilla oli juostu, olin ainakin itse saman tien myyty. Mikä mukavuus! Ja mitä väliä, jos joku töllistelee, minähän olen juoksija!
Pyöräilyssä vastaavaa ilmiötä edustaa, pyöräilyhousujen ohella, lukkopolkimet. Itsekin olen aikanaan maksanut oppirahani ja kaatunut liikennevaloissa, kun kenkä ei irronnutkaan polkimesta. Sekös vasta nolotti. Mutta elämän kolhut opettavat. Nykyään pyöräilykengät ovat jalassani lähes aina kun istun pyörän satulassa.
Tunsin myös katseita selässäni, kun pujottelin ensimmäistä kertaa epävarmana auringonottajien seasta märkäpuku päälläni järveen uimaan. Siitäkin kynnyksestä jotenkin selvisin.
HARJOITTELUUN LIITTYVISSÄ asioissa kuntojuoksijan sisäinen ääni saattaa sanoa vaistomaisesti ”emmä kehtaa”. Rataharjoittelun tai kuntosaliharjoittelun vierastaminen ovat tyypillisiä kuntoilijoiden kehtaamisen aiheita. Eikö se rata ole vain urheilijoille? Mitä minä siellä kuntosalilla osaisin tehdä?
Ehkä et ensimmäisellä kerralla osaakaan, mutta mitä sitten? Ota kaveri mukaan, ripaus ennakkoluulotonta asennetta treenireppuun ja kokeilemaan. Pian käyt radalla ja salilla yhtä luontevasti kuin käytät trikoita.
Itse teen hävettävän harvoin koordinaatioliikkeitä. Silloin kun teen, pälyilen kieltämättä ympärilleni, ettei kukaan näe. Se johtuu kaiketi siitä, että suoritustekniikkani on epävarmaa. Kuntosalille menemisen kynnyksestä olen selvinnyt sillä, että teen siellä vain asioita, joita koen osaavani eli keskivartaloa ja jalkoja kehittävää harjoittelua. Parempi kai sekin kuin ei mitään.
Juoksuyhteisöllä on mietinnän paikka, että yhä useampi kokeilisi juoksua rohkeasti omalla tavallaan.
Oman juoksuvauhdin häpeily on valittavan yleistä. ”Emmä voi sinne kisaan tulla, kun tulen kuitenkin viimeisenä maaliin”, perustelee moni. Omaa osallistumattomuutta perustellaan liian hitaalla vauhdilla.
Kaikkien juokseminen on kuitenkin yhtä arvokasta. Juoksuyhteisöllä on mietinnän paikka, että yhä useampi kokeilisi juoksua rohkeasti omalla tavallaan. Juoksun ilon saavuttamisen esteenä ei saa olla se, että yksilö ei koe olevansa tarpeeksi hyvä juoksemaan.
JOTKUT KILPAILUJEN järjestäjät ovat jo onnistuneet viestimään matalan kynnyksen tapahtumista. Helsinki Half Marathon tarjosi tänä vuonna myös 5 km:n kilpailumatkan. Helsinki City Running Day puolestaan lisäsi samalle matkalle kävelysarjan. Keväisen Karhunkierroksen lyhin kilpailumatka on 13 km. Elokuussa Paavo Nurmi Marathonissakin voi kipaista vitosen.
Nämä matkat ovat erittäin tervetulleita, sillä ne sopivat niin kilpajuoksijoiden vauhtikisoiksi kuin ”sisäänheittomatkoiksi” kohti aktiivisempaa juoksuharrastusta. Rohkaiskaamme siis kaikki yhdessä aloittelijoita lenkeille ja mukaan tapahtumiin!
PÄÄKIRJOITUS Pena Rekiranta
toimituspäällikkö, pena@juoksija-lehti.fi
Juoksija 5/2024