Nelinkertainen olympiavoittaja Lasse Virén täyttää 22. heinäkuuta komeat 70 vuotta. Sydämelliset onnittelut suurelle esikuvallemme koko suomalaisen juoksukansan puolesta!
Olympiamuistojen kunniaksi julkaisemme otteita Juoksija-lehden haastattelusta vuodelta 1985, jossa Lasse Virén ja hänen valmentajansa Rolf Haikkola tapasivat nuoria juoksijoitamme ja vastailivat heidän kysymyksiinsä. Tenttiryhmään kuuluivat sen ajan juoksijalupaukset Ilkka Äyräväinen, Niklas Rehula, Mika Monto, Jouni Isola, Mika Maaskola ja Janne Koskinen. Mukana olivat myös tilaisuuden primus motor Seppo Luhtala Sampo-yhtiöistä sekä Juoksija-lehden tiimi Tapio Pekola, Ilkka Kalermo ja Kari Ilmarinen.
Kuinka juoksuharrastuksesi alkoi?
En tiedä, kuinka se alkoi ja kenellä kaikilla siihen on ollut osuutta. Se vain alkoi. Kaikki kolme veljeäni urheilivat. Vanhin veljeni Nisse juoksi esteitä.
Ei kukaan hanttiin missään vaiheessa pistänyt, jos en nyt ihmeempiä kannustuksiakaan saanut. Aluksi se oli vain silloin tällöin juoksentelua.
Ei minulla ollut mitään ohjelmaa, juoksin silloin kuin huvitti ja niin kauan kuin huvitti. En muista edes mitään haavetta tai päämäärää juoksemiselleni.
Oliko sinulla esikuvia?
Ei, ei koskaan. Pertti Sariomaa (myrskyläläinen maaottelujuoksija) lopetteli jo siihen aikaan, kun minä aloittelin. Näin hänen juoksevan muutaman kerran, mutta ei sillä muistaakseni ollut mitään ihmeempää vaikutusta urani alkuvaiheille.
Tekikö jokin kilpailu vaikutuksen sinuun?
Joskus 1965–66 kuuntelin radiosta Suomi-Ruotsi-maaottelun, mutta en muista nähneeni mitään erityisen vaikuttavaa kilpailua.
Olit siis ihan tavallinen ”juntti”, joka ei tiennyt mitään maailmanmenosta?
Niin se vähän oli!
Minkä ikäisenä aloitit fiilingin mukaa juoksemisen?
Piirin kisoissa juoksin ensimmäistä kertaa vuonna 1965 (16-vuotiaana), mutta tosiaan aivan huvikseni. Kaikki lenkit menivät päivä kerrallaan, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Entä lapsuuden ajan urheilu?
Kaikenlaista urheilin, ehkä hiihto on jäänyt enemmän mieleen kuin juoksu. Hiihdin aika paljon, pelasin pallopelejä ja tein yleensäkin kaikkea mitä oli tarjolla. Hyppäsin jopa mäkeä jonkin verran.
Milloin huomasit, että ympärilläsi alkoi supattelua lahjakkuudestasi?
Vuonna 1967 olin Lahden piirin maastoissa kolmantena, Hannu Thelman voitti ja Kantasen Tapsa oli toinen.
Silloin oli ongelma kuljetus SM-maastoihin Sotkamoon, joka oli kuulemma niin kaukana. Pääsin kisoihin vain sattuman kautta mäntsäläläisten kyydissä.
Rolf Haikkola, mitä sinä tiesit Lassesta, kun hän tuli luoksesi?
Tiesin aika paljon taustoja (Haikkola oli syntyjään myrskyläläinen), seurasin tarkasti tällaisen lupaavan nuoren juoksijan kehitystä. Näin televisiosta teknisen suorituksen, jossa muutamat virheet näkyivät. Totesin, että ne olisi nopeasti korjattava, sillä muuten juoksutyylin juurtumisen myötä virheiden poishiominen käy työlääksi.
Mitä virheitä näit Lassen tekniikassa?
Pahin virhe oli lantion taitto. Noja oli hyvä, mutta takana oleva lantio jätti painopisteen automaattisesti liian taakse.
Kun Lasse oli tottunut juoksemaan eri asennoissa, jäi hänen askeleensa – ehkä onneksi – kovin matalaksi, kun hän vartalon asennon korjaamisella siirsi painopistettä eteenpäin.
Juoksutekniikan korjaus oli ensimmäinen asia, jossa olin yhteistyössä Lassen kanssa. Valmennukselliset ohjeet alkoivat sitten pari vuotta myöhemmin vuonna 1969.
Et siis ole sitä mieltä, että juoksijan paras tyyli on se, mikä hänellä on syntyessään?
En. Tietenkin ruumiinrakenne on otettava huomioon, mutta virheelliset seikat on korjattava. Juoksun voima ei saa kohdistua ylöspäin vaan koko ajan eteenpäin.
Jos joku valmentaja näkee lahjakkaan kaverin harjoittelevan aivan väärin, onko tällaisessa tapauksissa mahdollista puuttua asiaan?
Haikkola: Meidän järjestelmämme perustuu henkilökohtaisten valmentajien kunnioittamiseen. Emme mene herkästi väliin sorkkimaan. Vain siinä tapauksessa, että valmentajan kanssa keskustellaan ja yhdessä nähdään, että urheilijaa voidaan auttaa, voimme puuttua asiaan. Aina ei ole ollut näin, mutta tänä päivänä kunnioitamme täysin jokaisen henkilökohtaisen valmentajan työtä.
Emme voi lähteä siitä, että urheilija ei tarvitsisi valmentajaa, sillä ainakin henkisellä puolella tuki on tarpeen silloinkin, kun urheilija itse täysin tuntee harjoitussysteeminsä.
Valmentaja pystyy säästämään urheilijalta paljon turhaa vaivannäköä esimerkiksi toimimalla eri asiantuntijoiden kanssa urheilijan puolesta.
Onko huono valmentaja parempi kuin ei lainkaan valmentajaa?
Pilaava huono valmentaja ei ole eduksi. Uskon kuitenkin, että nykyinen valmentajakuntamme omaa tarpeeksi suuren tietomäärän. Mutta tietomäärä ei ole vielä riittävä tae onnistuneelle valmennussuhteelle, vaan vasta tiedon soveltaminen tuottaa tulosta. Valmentajan on osattava soveltaa tietoa kuhunkin urheilijaan henkilökohtaisesti.
Kuinka tärkeänä pidät, että valmentaja on itse ollut juoksija? Sinähän Rolle olet itse esimerkki kovia tuloksia tehneestä valmentajasta (5 000 m 14.14, EM-kisojen 11:s vuonna 1954)
Minulla on ollut hirveästi hyötyä juoksu-urastani. Tiesin millä tavalla kovat harjoitukset vaikuttavat ja miltä ne tuntuvat.
Onko sinulla Lasse koskaan ollut pitkäaikaista väsymyksen tunnetta ja miten olet reagoinut siihen?
Kyllä niitä hetkiä on tullut vastaan. Rasituksen ja levon suhde ei ole tuolloin oikea, ja harjoittelu ei ole maistunut. Mutta on osattava erottaa harjoituslaiskuus todellisesta väsymyksestä.
Oletko löysännyt harjoitteluasi tuon takia?
Ainakin silloin kun etelä leireillä on yllättänyt veteläksi lyövä vatsasairaus. Se vie voimat ja on pakko löysätä. Ohjelman kaavaa voidaan keventää kauttaaltaan pikkuisen, mutta rakennetta ei voi mennä muuttamaan. Kokonaisuuden on säilyttävä ehyenä, vaikka määrät putoaisivatkin. Ei ole mitään järkeä lähteä vetämään kiinni väsymyksen takia juoksematta jääneitä kilometrejä.
Ilkka Äyräväinen (3 000 metrin esteet 8.22 vuonna 1982, EM-kisojen 6:s), oletko malttanut noudattaa tätä Lassen ohjetta?
Äyräväinen: En ole malttanut riittävästi. Alkuperäistä suunnitelmaa olisi pitänyt muuttaa joskus enemmän, varsinkin kun harjoitellut joskus liikaa varsinkin etelässä. Ei siellä ole malttanut keventää ohjelmaa riittävästi, sillä ”harjoittelemaanhan etelän leireille on lähdetty, ei sinne ole lähdetty lepopäiviä pitämään”.
Minkälainen merkitys valmentajalla on ollut sinulle Lasse?
Alkuaikoina suhde oli mutkaton, kun vain luotti ohjelmaan. Mutta kun vanhemmalla ja kokeneemmalla juoksijalla tilanne on toisenlainen. Kun on takana muutama vuosi harjoituspäiväkirjoja, joista näkyy nousujohteinen harjoittelu ja sen mukaiset parantuneet tulokset, niin silloin pystyy harjoittelemaan kyllä itsekin.
Mutta entä jos joku tavoitteista ei toteudukaan? Kun vierellä on ollut valmentaja, joka on seurannut vuosia harjoitteluasi, niin onhan se selvää, että kaksi henkilöä näkee tilanteen paremmin kuin vain juoksija itse.
Valmentaja muuttuu siis ohjelman tekijästä enemmänkin henkiseksi tueksi?
Kyllä. Olin 1966–67 armeijassa, ja Rolle sai Myrskylässä asuvilta veljiltään enemmänkin tietoa minusta kuin antoi äsken ymmärtää. Myrskylässä syntyneenä Rollen kiinnostus minua kohtaan oli ehkä tavallista suurempi.
Mikä on tärkein asia, jonka olet valmentajaltasi saanut?
Rollella oli jo aikaisemmin ollut tuloksekkaita urheilijoita. Luotin hänen ohjeisiinsa. On helppo kahmia nuoria juoksijoita valmennukseen, niin tekevät sekä täysin vihreät että kokeneemmat valmentajat, mutta vaikeampi on kehittää juoksijaa pitemmälle kuin hänen luontaiset lahjansa edellyttävät.
Rollella oli vain pieni valmennusporukka, joten hänellä oli tarpeeksi aikaa minulle. Meillä oli isä-poika -suhde koko ajan. Rollen koti Helsingissä oli kakkoskotini, jossa vietin joskus viikon tai kaksikin.
Rolle kiinnitti ensimmäiseksi huomion tekniikkaan, mutta missä vaiheessa aloit kysellä miksi mitäkin teit?
Juoksin pitkää lenkkiä jo paljon ennen Rollen valmennusta. Harjoitteluni oli ollut Lydiard-tyyppistä jo pari vuotta. Kun näytin Rollelle omia harjoituspäiväkirjojani, teimme niihin vain muutamia muutoksia. Rollen näkemys harjoittelusta perustui Arthur Lydiardin menetelmiin, joista minäkin olin mallia katsonut, joten paljon ei tarvinnut suunnitelmia muuttaa.
Onko moni nykyisistä valmentajista kysynyt sinulta vinkkejä?
Vastaus taitaa olla pyöreä nolla.
Eli he tietävät paremmin, kuinka olympiakultamitaleja juostaan?
Niin se taitaa olla!
Rolle kertoi aikaisemmin omista eläimellisen kovista harjoituksistaan Armas Valsteen piiskaamana. Oliko sinulla Lasse tällaisia harjoituksia ennen 20 vuoden ikää? Entä millaisia juoksumääriä sinulla oli ennen 20 vuoden ikää?
Tappavia harjoituksia ei ollut. Vara oli kiristää koko ajan.
Aloin pitää harjoituspäiväkirjaa huhtikuussa 1967, jonka jälkeen sinä vuonna kertyi 1 700 km. Seuraavana vuonna tuli 2 000 km ja vuonna 1970 juoksin 4 000 km. Kovimmat viikot alle 18-vuotiaana olivat alle sadan kilometrin.
Otitko kilpailuissa itsestäsi paljon irti, koska et tehnyt muuten kovia harjoituksia?
Kyllä. Kilpailutilanne kiristi aina sen verran. Kilpailin myös enemmän kuin mitä olisi ollut tarpeen. Ehkä ne olivat niitä kovia harjoituksia.
Irtiottokyky oli varmaan hyvä jo tuolloin.
Teitkö juniorivuosinasi paljon rataharjoituksia?
En tehnyt niitä oikeastaan lainkaan, enkä kovin paljon koskaan myöhemminkään. Mutta esimerkiksi metsäpoluilla olen juossut paljonkin vetoharjoituksia. Myrskylässä ei ollut edes mahdollisuutta juosta radalla, ja neulaspolku olikin paljon turvallisempi kuin huono rata.
Hallissa en harjoitellut koskaan, eikä hallejakaan silloin juuri ollut. Sisähallikisatkin jäivät aika vähiin.
Missä teit talvella kovat harjoitukset, kun oli paljon pakkasta?
Kyllä ne tekemättä jäivät, jos oli liikaa pakkasta. Silloin juoksin pidempää lenkkiä ja hiljaisemmalla vauhdilla. Kovalla pakkasella ei ole järkevää tehdä kovia harjoituksia, ei siitä mitään tule. Jos oli kylmempää kuin –20, niin kevyeksi juoksenteluksi jäi. –25:ssä aloin jo harkita onko järkeä lähteä lenkille.
Kuinka asepalvelus vaikutti urheiluusi?
Pudotusta, pudotusta… Menin harmaisiin jo 18-vuotiaana.
Harjoittelemaan pääsin aika hyvin. Kestävyysjuoksijoiden vetäjänä Urheilujoukoissa oli tunnettu juoksuvalmentaja Hannu Posti. Joskus tuntui, että harjoitteluaikaa oli liikaakin. Muutamia päiviä oli sotaharjoituksia ja jotoksia, mutta yleisesti ottaen omaa ohjelmaa pääsi noudattamaan hyvin.
Jos et ole päässyt jonakin päivänä lenkille, niin hermoilitko?
En hermoillut. Opin aikoinaan, että toipilaana ei kannata hermoilla. Kerran sairastin ja lähdin liian aikaisin lenkille, sillä seurauksella että sairastuin uudestaan. Kolmesta päivästä tuli kolme viikkoa.
Millainen oli ensimmäinen ulkomaanleirisi?
Olin yksinäni Kanarian saarilla. Asuin hotellissa, jossa kontaktit muihin ihmisiin kahden viikon aikana jäivät muutamaan kertaan. Silloin tuntui että se oli viimeinen reissu, kauhea kokemus.
Haikkola: Mutta opetuksena se oli erinomainen. Muistan kun herra tuli takaisin kotimaahan ja totesi ”taisi olla viimeinen kerta, kun tämä poika harrastaa ulkomaan leirejä”.
Haikkola: Jokaisen pitäisi käydä totuttautumassa normaalia ankeampiin olosuhteisiin, sillä kestävyysjuoksu vaatii karskia luonnetta, mitä muuten on vaikea saada. Sitä paitsi Lasse joutui myöhemminkin samankaltaisiin olosuhteisiin, mutta ei niissä silloin ollut enää mitään valittamista.
Virén: Kerran meidän piti mennä Seppo Matelan ja Seppo Tuomisen kanssa Espanjan Marbellaan, jossa Matelalla oli kuulemma joku luukku. Mutta se oli sellainen paikka, johon ei millään konstilla voinut mennä! Piti hakea uusi paikka tai lähteä kotiin. Painuimme ensimmäistä kertaa Los Pacosiin, joka sekään ei kummoinen paikka ollut.
Mikä on ollut paras paikka missä olet leireillyt ulkomailla?
Harjoituksellisesti Brasilia. Korkean paikan leireistä Kenia on hyvä, mutta siellä on ruoka huonoa ja säätila epävarma. Kolumbian Bogota on parempi ilmastoltaan, ei koskaan liian kylmä tai kuuma. Vuonna 1978 olin Keniassa, jossa satoi toista viikkoa yhtä mittaa. Ei siellä voinut enää juosta, koska punainen savi tarttui paakkuina juoksukenkien pohjaan eivätkä vaatteet enää kuivuneet. Tilanne oli niin hankala, että piti lähteä kesken leirin pois.
Muuten pidin enemmän maaseutupaikoista, joissa ei tarvinnut pelata autojen kanssa lenkeillä. Harjoittelurauha on myös tärkeä. Se tahtoo häiriintyä liian sporttihenkisissä paikoissa, missä innokkaiden juoksufanien kanssa pitäisi jutella koko ajan. Ei tämä ole ongelma juoksua vakavasti harjoittelevien seurassa, vaan nimenomaan siitä kiinnostuneiden kanssa. Haluan irrottautua urheilusta, kun päivän harjoitus on tehty.
Viihdyit paljon yksin harjoitusleireillä.
Kyllä, silloin pystyy rakentamaan ohjelman paremmin, kun voi säädellä esimerkiksi unen tarvetta vapaammin. Nykyään pistää silmään, kun isot ryhmät menevät yhtä aikaa samaan paikkaan harjoittelemaan. Siinä tahtoo tulla liikaa porukkaharjoittelua, vaikka jokaisella täytyisi olla oma ohjelma. Aamulenkki menee varmasti vielä yhdessä, mutta siinäkin on vauhdin liiallinen kiristyminen ja kilpailu herkässä. Pääharjoitus olisi joka tapauksessa tehtävä oman ohjelman mukaan ja yksin.
Vuonna 1972 meitä oli Brasiliassa Väätäisen Juha, Tuomisen Seppo ja Kuhan Jouko. Silloin juoksimme aamulla yhdessä, muut paitsi Juha, joka joko nukkui aamulla pitkään tai lähti aivan älyttömän aikaisin lenkille – taisi riippua edellisillasta. Aamulenkki oli leppoisaa juoksentelua, mutta pääharjoituksen jokainen teki enimmäkseen itsekseen. Silloin yksilöllisyys säilyi. (Toimituksen huomautus: Lassen mieltymys yksin harjoitteluun on täysin päinvastainen nykyajan suuntaukseen, jossa korostetaan ryhmäharjoittelua.)
Onko sinun täytynyt koskaan lenkillä katsoa kuka on kuka?
Jossain leireillä, jos paikalla olivat Seppo Nikkari, Seppo Tuominen, Seppo Matela tai Rauno Mattila, niin kyllä siinä kilpailu meinasi aina tulla. Oikeastaan Sepot ne pisti aina sen kilpailun pystyyn… Yhtä aikaa voi lähteä liikkeelle, mutta omaa vauhtia pitää noudattaa siitä eteenpäin. Haikkola: Keniassahan jouduit… Kenian pojat halusivat Lassen kanssa 25 kilometrin lenkille. Oli sovittu, että he juoksevat vain Lassen mukana, mutta jo vitosen jälkeen kaverit pistivät vauhtia. Vähitellen Lasse hermostui ja pisti itse vauhtia. Pojat jäivät sille tielle.
Virén: Silloin kun oli kova harjoitus, Seppo Tuominen oli verraton kumppani. Jos Seppo olisi harjoitellut kuten Rolle käski tai edes pikkuisen maltillisemmin, hän olisi ollut paljon kovempi juoksija.
Haikkola: Seppo noudatti kisoissa sovittua taktiikkaa vain vähän aikaan, sitten hän tekin niin tai noin, aivan malttamattomien mielijohteiden mukaan. Värikästähän se oli, mutta kun sama piirre ulottui myös harjoitusohjelmien noudattamiseen. Niinä päivinä kun piti juosta vain hiljaa, ”tuntuikin niin mukavalta, että piti juosta kovaa”.
Mukavalta saattoi tuntua 3, 4 jopa 5 päivää, mutta sen jälkeen tuntuikin monta päivää pahalta. Lasse tuossa korostinkin keveiden lenkkien tärkeyttä. Kovaa harjoitusta pitää seurata vähintään yksi, yleensä kaksi, jopa kolme päivää ennen kuin on valmis uuteen kovaan harjoitukseen.
Mikä on Suomen olosuhteissa löysien lenkkiesi km-vauhti, ja entä leiriolosuhteissa?
Neljän minuutin nurkilla ja päällekin. Leireillä 3.45/km.
Entä talven pitkillä kovavauhtisilla?
3.10–3.15/km, joskus harvoin 3.20.
Mitkä olivat pisimmät lenkkisi?
32 kilometriä, Moskovan talvella juoksin jo 38 kilometrin lenkkejä.
Hyväksyitkö Rolle koskaan Lasselta selityksiä kovan harjoituksen muuttamiseksi tai keskeyttämiseksi?
Haikkola: Ei tällaisia tilanteita oikeastaan tullut. Kun olimme yhdessä, kyllä harjoitus vedettiin läpi. Vetoharjoituksissa lähdimme siitä, että kilpailuissa ei tule tilannetta, johon Lasse ei olisi jo harjoituksissa tottunut.
Esimerkkinä tuuletusharjoitus, jossa Lasse veti 5 000 metrin matkan 50-50-50 metriä kovaa, rennommin, kovaa jne. Ennen Müncheniä Lasse veti tämän aikaan 13.13 Helsingin Töölön pallokentän nurmikolla, 50 metrin tarkkuudella ihan tarkka matka.
Montrealia ennen meni 13.33 ja Moskovaa ennen 13.43 samassa paikassa, mutta Montrealin vuonna märkä nurmikko verotti jonkin verran. Tällä harjoituksella testasimme sen hetken irtiottokyvyn. Kun syke nousi lähelle 200:aa, irtiottokyky oli kunnossa lihastasolla. Jos se jäi 185:een, niin lihakset eivät olleet riittävän herkät. Montrealissa jouduimme vielä tekemään koko ajan kevyttä irtiottoharjoittelua, rentoja kovia vetoja, alamäkijuoksua ja kentällä vielä satasia.
Vuosina 1972 ja 1976 sinulla oli siis selvästi tunne, että nyt irtoaa.
Pakkohan se oli.
Mutta 1980 ei ollut?
Silloin ei ollut. Sen tiesi, että mahdollisuuksia ei ollut.
Olitko vuonna 1972 elämäsi parhaassa kunnossa?
Kyllä varmaa, mutta 1974 olin myös kovassa kunnossa, mutta jalka ei ollut kunnossa.
Haikkola: Toisena vetoharjoituksena olivat 200 metrin vedot. Ennen Müncheniä kesäkuussa Lasse veti 20×200 m keskiaikaan 29,5 palautuksen ollessa 45 sekuntia. Pulssi harjoituksen jälkeen 195.
Heinäkuun alussa meni sekuntia kovempaa ja pulssi sama. Ennen kisoja kolmannen kerran, jolloin keskiaika 27,5 ja pulssi oli laskenut 172:een. Nämä lukemat kertoivat kehityksen.
Oletko tehnyt voimaharjoittelua?
Minulla ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin mäkijuoksua. Urheilukoulussa Hannu Posti teetätti Lydiardin mäkihyppelyä, mutta minun polveni ja nilkkani eivät kestäneet sellaista.
Minulla on Myrskylässä 800 metrin mäki, jonka pystyy tulemaan juoksemalla ylös, juuri sopivan jyrkkä kangaspolku. 3–5 kertaa ylös täysillä ja lasketellen alas.
Mäkijuoksu painottui kevääseen, mutta heinäkuu oli usein toinen rauhallinen harjoittelukausi, jolloin mäkijuoksu oli tiiviisti ohjelmassa. Viikon tai 10 päivän jaksossa oli aina yksi mäkiharjoitus, mutta heinäkuussa sitä oli kolmekin kertaa viikossa.
Haikkola: Kaksi asiaa pitää muistaa kilpailukaudella, voiman ja kestävyyden säilyttäminen. Pitää huolehtia lihasten elastisen voiman säilyttämisestä. Sen etu on siinä, että sen avulla voi rutistaa tiukassa paikassa, mutta se ei kuluta happea. Meillä ylämäkivedot kehittivät kahta asiaa, kimmoisuutta ja sydäntä.
Minkälainen viikkorytmitys Lassella on ollut, esimerkiksi kolme kovaa ja sitten kevyt, vai minkälainen?
Haikkola: Ei Lassella ollut oikeastaan viikkorytmitystä lainkaan. Peruskuntokaudella 80 % oli aerobista ja loput 20 % kovempaa. Rytmitys oli, että yksi kova harjoitus ja sitten 2 tai 3 päivää palauttavaa.
Haikkola nuorten harjoittelusta: Jossain vaiheessa mentiin ehkä liiaksi tehoharjoitteluun, jolloin rakentava aerobinen kunto jäi kehittämättä. Hiusverisuonisto ja vahva pumppu eivät saa tarpeeksi harjoitusta, eikä silloin parantuneella maitohapon sietokyvyllä ole mitään merkitystä. Jos solu ei toimi tarpeeksi tehokkaasti, anaerobisella kunnolla ei ole paljonkaan merkitystä.
LASSEN TIE KOHTI OLYMPIAVOITTOJA 1972
8. heinäkuuta, 1972
Aamu: 10 km 40 min
Ilta: 24 km 1.35
9.7.
Aamu: 10 km 38 min
Ilta: 25 km 1.42
10.7.
Ilta: 10 km 40 min vauhtileikittely
11.7.
Aamu: 10 km 38 min
Ilta: Poliisien SM-kisat 1 500 m 3.53,9, 6 km tasavauhtinen
12.7.
Aamu: 10 km 40 min
Ilta: Poliisien SM-kisat 3 000 m 8.07, 8 km tasavauhtinen
13.7.
Aamu: 10 km 38 min
Ilta: 15 km 55 min, ylä-alamäki 3×800 m
14.7.
Ilta: 14 km 1 h (5 000 m 50/50m täydellä teholla)
15.7.
Aamu: 9 km 42 min
Ilta: 8 km 40 min
16.7.
Aamu: 7 km
Ilta: Kilpailu 5 000 m 13.44, 10 km tasavauhtinen
17.7.
Matkapäivä
18.7.
Aamu: 12 km 45 min
19.7.
Ilta: Kilpailu 5 000 m 13.33, 10 km tasavauhtinen
20.7.
Aamu: 10 km 42 min
Ilta: 14 km, 10×200 m/30 s/200 m palautus, ruohikolla
21.7.
Aamu: 13 km 50 min
22.7.
Ilta: 10 km 45 min, pyrähdyksiä nurmikolla
23.7.
Aamu: 7 km
Ilta: 16 km 1 h
24.7.
Aamu: 6 km 30 min
Ilta: 10 km 40 min
25.7.
Aamu: 6 km 35 min
Ilta: Maaottelu Suomi-Iso-Britannia-Espanja, 5 000 m 13.19 (SE), 10 km tasaisella vauhdilla
26.7.
Aamu: 8 km 40 min
Ilta: 12 km, 10×100 m, josta viimeiset 30 m täyttä
27.7.
Aamu: 7 km 38 min
Ilta: Kilpailu 3 000 m 7.43, 8 km tasaisella vauhdilla
28.7. (SE)
Aamu: 10 km 42 min
Ilta: 22 km 1.25
29.7.
Aamu: 10 km 42 min
Ilta: 15 km 1 h
30.7.
Aamu: 8 km
Ilta: 14 km 1.05, ylä-alamäki 3×800 m
31.7.
Aamu: 10 km 40 min
Ilta: 15 km 1.08
1.8.
Aamu: 10 km 44 min
Ilta: 12 km 1.20, (5 000 m 50/50m täyttä)
2.8.
Aamu: 10 km 43 min
Ilta: 9 km 40 min
3.8.
Aamu: 9 km 38 min
Ilta: Kilpailu 10 000 m 27.52 (SE), 15 km tasaisella vauhdilla
4.8.
Aamu: 9 km 42 min
Ilta: 16 km 1.07
5.8.
Aamu: 8 km
Ilta: 25 km
6.8.
Aamu: 10 km 45 min
Ilta: Ylä-alamäki 3x800m, 14 km 1.10
7.8.
Aamu: 8 km 38 min
Ilta: 12 km 50 min, verryttelyä
8.8.
Aamu: 8 km 40 min
Ilta: Poliisien PM-kisat 1 500 m 3.44
9.8.
Aamu: 12 km 55 min
Ilta: 8 km verryttelyä, Poliisien PM-kisa 800 m 1.55
10.8.
Aamu: 9 km 40 min
Ilta: 14 km 1.10, 6×200 m/26,2–28 s
11.8.
Aamu: 8 km 43 min
Ilta: 10 km 48 min, vetoja puolella teholla
12.8.
Aamu: 7 km 38 min
Ilta: Kalevan kisat 1 500 m alkuerä 3.56, 14 km tasaisella vauhdilla
13.8.
Aamu: 7 km 35 min
Ilta: Kalevan kisat 1 500 m 3.48 ja mestaruus, 8 km tasaisella vauhdilla
14.8.
Aamu: 6 km 32 min
Ilta: Tukholma 2 mailia 8.14 ME, 8 km verryttely 40 min
15.8.
Aamu: 9 km 45 min
Ilta: 25 km 1.30, vauhtileikittelyä
16.8.
Aamu: 14 km 60 min
Ilta: Ylä-alamäki 3×800 m, 14 km 1.10
17.8.
Aamu: 9 km 45 min
Ilta: 12 km, 5×400 m/63s/100 m, 1×200 m täyttä
18.8.
Aamu: 9 km 43 min
Ilta: 12 km 70 min ruohikolla
19.8.
Aamu: 7 km 35 min
Ilta: 8 km 45 min
20.8.
Aamu: 6 km 32 min
Ilta: Suomi-Ruotsi 5 000 m 13.32
21.8.
Aamu: 10 km 46 min
Ilta: 12 km 55 min
22.8.
Aamu: 8 km 38 min
Ilta: 20 km 1.25
23.8.
Aamu: 40 min
Ilta: 2x10x200 m/200 m/5 min, keskiaika 27,3, maks. syke 173
24.8.
Aamu: 9 km 43 min
Ilta: 15 km 1 h
25.8.
Aamu: 6 km 36 min
Ilta: 20 km 1.28
26.8.
Aamu: 9 km 42 min
Ilta: 10 km verryttely
27.8.
Aamu: 6 km
Ilta: 22 km 1.28
28.8.
Aamu: 9 km
Ilta: 12 km, 50/50 rytminvaihtoja
29.8.
Aamu: 7 km 35 min
Ilta: 10 km 50 min
30.8.
Aamu: 9 km 42 min
31.8.
Aamu: 7 km 35 min
Ilta: Olympiakisat 10 000 m alkuerä 28.04
1.9.
Aamu: 8 km 40 min
Ilta: 12 km 50 min
2.9.
Aamu: 8 km 42 min
3.9.
Aamu: 7 km 35 min
Ilta: Olympiakisat 10 000 m finaali 27.38, kultaa ja ME
4.9.
Aamu: 8 km 40 min
Ilta: 12 km 55 min, 3×200 m/400 m
5.9.
Aamu: 10 km 50 min
6.9.
Aamu: 7 km 32 min
Ilta: 12 km 50 min
7.9.
Aamu: 6 km 30 min
Ilta: Olympiakisat 5 000 m alkuerä 13.38
8.9.
Aamu: 8 km 40 min
Ilta: 6 km 32 min
9.9.
Aamu: 7 km 35 min
10.9.
Olympiakisat 5 000 m finaali, kultaa ajalla 13.26
11.9.
Olympialaisista paluu meni juhlien merkeissä
12.9.
Maastolenkki 45 min
13.9.
Aamu: 8 km verryttely
Ilta: Kilpailu Kokkola 3 000 m 8.01
14.9.
Aamu: 8 km verryttely
Ilta: Kilpailu Helsinki 5 000 m 13.16,4 ME