Mielen peli – 80 kilometriä juoksun viidentenä etappina

Racing the Planet Lapland 80 kilometrin etapin eli pitkän marssin maalissa Tomi Savolainen ja naisten johtaja Sarah Oppermann.
Tomi Savolainen ja naisten johtaja Sarah Oppermann pitkän marssin maalissa.
Lukulistalle
ClosePlease login

Racing the Planet Laplandin viikon juoksussa kisattiin eilen ratkaiseva ultraetappi. Matkan haastetta lisäsivät edellisten päivien tuomat rasitusvaivat.

Eilinen 80 kilometrin etappi, Racing the Planetin kielellä pitkä marssi, herätti ainakin minussa kunnioitusta neljän 30–40 kilometrisen jälkeen. Liiallinen vauhdinpito alussa saattaisi maksaa helposti kymmeniä minuutteja. Edellisellä etapilla jollakin tavalla jumittunut fasettinivel varmisti mielen pelien tarpeen.

Kiinnostavuutta lisäsi minulla kokonaiskisan kolmas sija ja sen puolustaminen. Vaikka tasollani sijoitus riippuu aina siitä, ketä sattuu olemaan mukana, peli toi oman ulottuvuutensa juoksuun.

Taktiikka oli yksinkertainen. Halusin alun polkujuoksuun oman nopeusryhmäni kärkeen, jotta voisin pitää rasituksen tosi matalana ja tavallaan siirtää fyysisemmän tekemisen alun mahdollisimman pitkälle. Edellisen päivän perusteella tiesin, että moni suhtautui matkaan minuakin varovaisemmin. Ajattelin, että tuloksissa edellä olevan paikallisen ohittaminen alkumatkalla olisi jonkinmoinen kynnys.

Toteutus toimi. Ylläksen pohjoispuolelta Peurakaltiosta suuntasimme ensin etelään pieniä polkuja kauniissa aamun valossa ja mukavan viileässä ilmassa. Alun kierros takaisin lähelle lähtöpistettä seurasi latulevyistä ulkoilureittiä, jolla oli kaksi juostavaa polkulinjaa.

Huollon jälkeen edelläni juossut yhdysvaltalainen meinasi harhautua reitiltä vajavaisen merkinnän takia. Jos reitti menee ykskaks selkeältä uralta umpimetsään, käännös pitäisi merkitä myös polun tasolle.

Myöhemmin kuulin, että sekä miesten kärkikaksikko että takanamme tullut ryhmä oli mennyt samasta kohdasta pitkäksi. Tilanteesta tuli ongelmallinen, koska pian pummauspaikan jälkeen juoksijat tulivat jälleen reittimerkkaukselle – kohdassa, joka piti saavuttaa vasta 15 kilometriä myöhemmin.

Juoksijoille virhe selvisi vasta seuraavalla tarkistuspisteellä. Järjestäjä ratkaisi asian rakentamalla loppuun ekstrakierroksen reitiltä harhautuneille. Lisäksi ongelmakohtaan lähti turvallisuushenkilö neuvomaan aiotulle reitille.

Etapin viimeiset polkujuoksut

Polkujen jälkeen pieni soratie tuntui tylsältä, mutta tiesin sen vievän vielä takaisin poluille. Niitä etenimme kohti Äkäsmyllyä siten, että pääsin jälleen porukan keulaan.

Juomapulloja täyttäessä kuulimme tiivistyksen myllyn historiasta – mukava ratkaisu järjestäjältä. Matka jatkui latupohjalla olevia polkuja pitkin jälleen takaisin kohti etelää ja kohtaa, jossa kärki vahingossa oikaisi.

Aiempien päivien tavoin söin ja join suunnitelman mukaan sekä napsin suolaa.

Äkäsjoen ylitimme soutuveneestä tehdyllä lossilla, jonka jälkeen saavuimme huoltoon Elämänluukku-latukahvilan lähelle. Tarjolla oli tuttuun tapaan kylmää vettä.

Äkäslompolosta pohjoiseen vievän tien ylityksen jälkeen odotti positiivinen yllätys. Reittikuvauksen pikkutie oli polkumainen. Se tuntui jaloissa paremmalta ja henkisesti helpommalta edetä.

Japanilaisen kärkikaksikon lisäksi kaksi juoksijaa eteni edelläni – jälkimmäinen samaa vauhtia kanssani. Halusin pitää erot sellaisena, että kokonaistilanne ei olennaisesti muuttuisi, mutta toisaalta rasitus ei riskeeraisi loppumatkaa.

Neloshuollossa polkumaisen tien jälkeen eroa alkumatkan ryhmämme ensimmäiseen oli viisi minuuttia. Siitä sain sopivan kimmokkeen houkutella kehoni pikkuisen tehokkaampaan juoksuaskeleeseen. Rasitus ei juuri noussut, mutta kilometriajat paranivat.

Joko pieni rasituksen tai asennon muutos vähensi kipujen tunnetta selässä. Laitoin huomion muistiin.

Sovin itselleni suklaajuhlat – pari palaa suklaata viilekkeestä – 50 kilometrin kohdalle. Seuraava huolto olisi hieman myöhemmin ja sinne asti ainakin pitäisi hölkkäillä.

Taktiikka toimi ja ero kasvoi vain pari minuuttia. Edellä eteni asunsa takia punaiseksi jänikseksi nimetty yhdysvaltalainen.

Tietä ja välitavoitteita

Soratie jatkui tylsänpuoleisesti samanlaisena, mutta se ei oikeastaan haitannut. Keskittymiseni oli muissa asioissa. Vaihtelua toivat sentään porot.

Kellojen kilinän tulkitsin kannustajiksi. Minuutin päästä vastaan metsän puolella hölkkäsi kymmenkunta poroa kello kaulassa.

Matka eteni numeroilla narraamalla. Jos kahdeksan kilometriä seuraavaan huoltoon tuntui liian pitkältä, tavoittelin seuraavaa kokonaismatkan tasalukua. Ihan lopussa tavoitteeksi riitti jopa seuraava 500 metriä. Eteenpäin. Let’s get this done.

Pyrin reagoimaan epämääräisiin tuntemuksiin nopeasti. Liian vähän suolaa, nestettä tai energiaa? Vettä päähän ja niskaan? Auttaisiko selän kipuun jälleen asennon muutos tai pieni rasituksen nosto.

Onnekseni naisten kärkijuoksija irlantilainen Sarah Oppermann sai minut kiinni. Yhteistyö auttoi molempia, vaikka aika usein toinen juoksi hieman edellä. Olin yleensä huolloissa edellä ja huikkailin Sarahia liikkeelle.

Joskus aiemmin olen unohtunut huoltoihin kumman pitkäksi aikaa. Pelkän vesitarjoilu ääreltä on luonteva jatkaa ripeästi, eikä näillä etapeilla tuhlautunut turhaa aikaa huoltoon. Otin rutiinina lötköpullosta korkin pois juuri ennen huoltoa. Joskus join ylimääräisen huikan huollossa, muutoin jatkoin saman tien eteenpäin.

Kilometrien narraus ja askel jatkuivat samanlaisina. Selän kivut aaltoilivat, mutta perustaso pysyi juostessa jatkuvasti. Ärtynyt akilles peittyi enimmäkseen selän tuntemuksiin. Kummankaan osalta maaliin pääsy ei epäilyttänyt, mutta edes jonkinlaisessa hölkäntapaisessa pysyminen vaati toistuvaa ja välillä jatkuvaakin pinnistelyä.

Tämähän hoituu!

Kun matkaa maaliin oli 15 kilometriä, en keksinyt realistista skenaariota, jossa kolmospaikka ei säilyisi. Se helpotti, vaikka kävelylopetus ei sentään vielä riittänyt.

Täyttyi 70 kilometriä, sitten näkyivät viimeisen huollon liput.

– Juoskaa asfalttiteillä vasenta reunaa, etenkin ensimmäisellä tiellä on liikennettä.

Jatkoimme Sarahin kanssa Luosujärvelle vievän tien risteykseen ja Äkäsjoelle. Jossain vaiheessa tyydyin lyhyempään kävelypalkintoon ja viimeisten kilometrien narraus jatkui yksin.

Luosun kylällä täyttyi 80 kilometriä. Se toi tunteenpurkauksen, joka uusiutui maalissa. Viimeisillä sadoilla metreillä ei tarvinnut enää juosta.

Racing the Planetin koitosten aikarajat on laskettu kävelyyn, joten aikaerot ovat hurjia. Viimeiset osallistujat saapuivat maaliin tänään aamulla, kun heräilin täyden yöunen jälkeen. Viimeinen etappi on 12 kilometrin sprintti, jonka hilpaisemme Äkäslompoloon huomenna lauantaina aamupäivällä.

Lue myös: Kohti pitkää marssia

Vastaa