Etappikisaan rakentuu luontevasti usean päivän juoksukupla. Yöpyminen telttaleirissä luonnon keskellä illasta toiseen auttaa keskustelujen syntyä ja ihmiset tutustuvat kuin itsestään.
Racing the Planetin kisoissa valtaosa yöpyy järjestäjän teltoissa, joissa on Lapin tapahtumassa kuusi henkilöä telttaa kohti. Vaihtoehtoisesti mukaan voi ottaa pienen oman teltan, jonka järjestäjä kuljettaa leiristä toiseen. Muut tavarat ja ruoat kulkevat etapeilla repussa kylmän kelin varalle olevia dropbageja lukuun ottamatta.
Kestävyyskoitoksen lisäksi leirit ovat jututtamistani osallistujista osalle olennainen syy kisan valintaan. Kansainvälisessä samasta asiasta kiinnostuneessa porukassa syntyy kontakteja pitkin poikin maailmaa.
Leiritulissa on ikiaikainen vetonsa etenkin viileinä päivinä ja alkuiltoina etapin jälkeen. Lämpimän veden tarjoilu loppuu iltayhdeksältä, mutta valtaosa vetäytyy telttoihin aiemmin. Aamukahdeksan lähdöt pakottavat heräämään viiden jälkeen.
Moni kerääntyy tulien äärelle aamupalallakin lämmittelemään ja fiilistelemään.
Järjestäjä on valinnut leirien paikat huolella. Tänään leiri on rakennettu poroerotusaitojen sisään, eilen yövyimme Jerisjärven rannalla vanhojen kalastajatupien lähellä ja ensimmäinen leiri oli hienoissa maisemissa tunturi- ja suonäkymillä.
Tänään sää leirissä on vuodenaikaan nähden todella lämmin, hellerajan kieppeillä. Näin myöhään Tunturi-Lapissa ylittyy 20 Celsiustakaan harvakseltaan. Onneksi pilvet varjostavat – toisin kuin etapin loppupätkällä.
Yhteistyöllä maaliin
Juoksu alkoi Jerisjärven vanhojen kalastajatupien läheltä. Reittimestari Carlos García Prieto puhuu tasapainoisen reittikokonaisuuden tärkeydestä. En vielä jaa kaikkia kisajärjestäjän konseptin ajatuksia teiden määrän osalta. Tänään toteutus oli kuitenkin sellainen, joka tuntui minulle tasapainoiselta – huomioiden sen, että konseptiin kuuluu myös teillä juoksua.
Muutaman tiekilometrin jälkeen juoksimme polkuja Keimiöjärvelle ja sieltä ylös tuntureille. Yön palauttelun ansiosta jalat tottelivat paremmin kuin eilen etapin jälkipuoliskon poluilla yli 20 kilometrin tieiskutuksen jälkeen. Pallaksen ja Ylläksen välisen retkeilyreitin lasku kohti Rauhalaa vaatikin jaloilta yhteistyötä.
Rauhalan kylästä käännyimme tieltä jo retkeilyreitin vanhan version kohdalta, mutta suuntana oli 1900-luvun alkuun asti käytetty postireitti. Se polveili kauniin vihreässä metsässä ja tarjosi edettäväksi lähes läpeensä kaksi luontevaa polku-uraa ja varjoa.
Päivien rasitus tuntui siten, että postireitillä ainakin minun piti käskyttää kehoa juoksuntapaiseen. Se sentään onnistui jatkoa ajatellen kestävällä rasitustasolla aerobisen kynnyksen kieppeillä tai hieman sen päällä. Sydän tuntui reagoivan vielä kolmantena päivänä ilahduttavasti eli syke nousi aikalailla normaalisti. Pitkän toistuvan rasituksen seurauksena minulla syke jää jossain vaiheessa matalaksi, mutta siinä tilassa en vielä ollut.
Etappikuvaukset kertovat ihan hyvin reitin eri osuuksien luonteesta ja leirissä oleva piirroskartta auttaa etenkin maaston valmiiksi hyvin tuntevaa. Silti kaipaisin järjestäjältä maastoa kuvaavalla tarkalla kartalla näkyviä reittejä.
Joka tapauksessa tiesin ennalta, että postipolun jälkeen alkaisi 40 kilometrin etapin päättävä hieman yli kymmenen kilometrin tieosuus.
Onneksi tien alku oli vähän käytettyä ja tiessä oli sivu- ja pitkittäissuuntaisia pinnanmuotoja. Niiden ansiosta iskutus ei kohdistu aina samoihin kohtiin kehoa kuluttavasti. Yhä juomineen kymmenisen kiloa painava reppu tietysti vaikuttaa tiejuoksun kokemukseen, vauhtiin ja myös kuluttavuuteen.
Pyrin käyttämään tänään päätä ennemmin kuin kuluttamaan kehoa, vaikka fyysistä tekemistäkin riitti. Askelten paikkojen valinnat, rasitustaso ja sen vaihtelu tarvittaessa, ravinto sekä kuuman päivän takia erityisesti juoma ja suola olivat aikalailla jatkuvasti mietinnässä.
Viimeisellä kympillä auringon paahtaessa narrasin itseäni eteenpäin muutaman kilometrin pätkissä. Se touhu loppui, kun kuulin lähes saavuttaneeni edellä juosseen Sashan. Kahden aiemman etapin jälkeen hän kertoi pettymyksestä lopun kulkuun – hänen tapauksessaan luultavasti rohkeanpuoleisen vauhdinjaon riskit olivat näyttäytyneet.
Huomasin juoksevani hänet pian kiinni pienellä rasituksen nostolla. Jäin juttelemaan vierelle hetkeksi ja kyselin kuulumiset. Hieman yli kaksikymppinen Sasha on näihin hommiin vielä varsin nuori. Mietin, että lopun onnistumisen kokemus olisi hänelle hieno ja yllytin hänet perään.
Kertaalleen hän uuvahti, mutta juoksi kiinni. Viimeiset pari kilometriä juoksimme enimmäkseen vierekkäin jaetulle kolmospaikalle. Yksinään sinnittelyyn verrattuna sain yhteistyöllä omaakin aikaani paremmaksi. Oma onnistuminen toi hyvän mielen, mutta positiivinen vire selkeästi korottui lopun onnistuneesta yhteisvedosta.