Vuorijuoksun ammattilainen Susanna Saapunki avaa lajivalintansa taustoja. Miten maajoukkuetason kilpahiihtäjästä tulikin vuorijuoksija?
Lajivalintani on varmasti monien sattumusten summa. Tietyllä tavalla uskon myös, että kaikella on tarkoituksensa. Suurin osa urheilua seuraavista tuntevat minut maastohiihtäjänä. Edelleenkin saan sähköpostia ja viestejä sosiaalisen median kautta, joissa toivotaan minun palavaan hiihtokilpailuihin. Sen voin kuitenkin luvata, ettei minua siellä enää tulla näkemään.
Nautin nimittäin täysillä tästä toisesta mahdollisuudesta tehdä toinen ura huippu-urheilussa ilman minkäänlaisia keuhko-ongelmia ja välineisiin liittyviä haasteita.
Kesät Italiassa
Ensimmäisen kerran pääsin vuorille, kun hiihdon nuorten maajoukkueen kanssa meillä oli leiri Itävallan Ramsaussa. Jollain tavalla vuoret kolahtivat heti ja tuntuivat kotoisalta. Onhan jäätiköllä hienoa hiihtää, mutta jo silloin nautin eniten juoksulenkeistä ja sauvarinteistä jylhissä maastoissa. Ollessani b-maajoukkueessa meille tuli mieheni Villen kanssa ajatus lähteä kesällä omalle leirille Keski-Eurooppaan parempien olosuhteiden vuoksi.
Päädyimme Italiaan Valdidentron kylään. Alueella on hyvä rullahiihtorata ja monia maantiepyöräilystä tuttuja legendaarisia nousuja, kuten Passo Stelvio ja Passo Gavia. Ensimmäisenä kesänä olimme leirillä neljä viikkoa. Silloin juoksin myös ensimmäisen vuorijuoksukilpailuni.
Matkana oli 10 kilometriä ja nousua kertyi 600 metriä. Voitto kilpailusta jätti varmasti pienen kipinän kytemään mielen sopukoihin. Melkein voisi sanoa kliseisesti, että se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Seuraavat neljä vuotta palasimme aina kesiksi samaan paikkaan harjoittelemaan ja neljä viikkoa vaihtui kahdeksi kuukaudeksi.
Tutustuminen lajilegendaan
Edellisessä tekstissä mainitsin laji-ikoneista. Jo ensimmäisenä Italian kesänä pääsimme tutustumaan yhteen vuorijuoksun menestyneimpään urheilijaan Marco de Gasperiin. Marcolla on kohtalaisen iso rooli siinä, että lopulta uskalsin tehdä päätöksen lajinvaihdosta.
Parina ensimmäisenä kesänä sain häneltä vinkkejä hyvistä kilpailuista, ja Marco myös järjesti minut muutamaan isompaan vuorijuoksukilpailuun viime hetkellä mukaan. Useamman kerran sain myös kuulla, että pelkästään vuorijuoksuun satsaaminen voisi olla loistava vaihtoehto. On tärkeä päästä yhdessä harjoittelemaan ja keskustelemaan lajin absoluuttisella huipulla olevan urheilijan kanssa. Esikuvilla on iso vaikutus nuorempiin urheilijoihin. Varsinkin jos he näkevät sinussa jotain sellaista, mitä et välttämättä itse tajua.
Marco de Gasperista tuli oman uran jälkeen Scarpan tiimipäällikkö ja hän halusi minut mukaan joukkueeseen. Tiimipaikka takataskussa helpotti hyppäämistä maastohiihtäjästä vuorijuoksijaksi.
Rukan maailmancup 2020
Viimeinen niitti päätökselle tapahtui Rukalla hiihdon maailmancupissa 2020. Kesä ja syksy oli mennyt harjoituskaudella totutun hyvin. Olin hyvässä kunnossa menossa kohti kilpailukautta.
Niin vain Rukalla oli kilpailupäivinä kunnolla pakkasta ja keuhkoni eivät toimineet normaalisti. Lauantain normaalimatkan kilpailun jälkeen tulin vaihteeksi kipeäksi ja taas sain vetäistä kaiken tehdyn työn vessanpöntöstä alas. Tuttu tilanne useammalta vuodelta.
Hetkittäin aloin vihaamaan omaa kroppaani, koska en pystynyt suoriutumaan töistä oikeaan aikaan enkä saanut ulosmitattua tulosta kunnolla missään vaiheessa. Rukalta ajoimme lauantai-iltana suoraan kotiin Rovaniemelle. Automatkalla ensimmäistä kertaa sanoin Villelle, että nyt tämä riittää ja minun hiihtoni on hiihdetty.
Pyörittelin asiaa kuitenkin seuraavan kahden viikon aikana vielä eri näkökulmista ennen kuin kerroin läheisille päätöksestä. Jouluna meillä oli jo minun valmentajani Karin kanssa uudet harjoitus- ja kilpailusuunnitelmat kesälle valmiina. Kertaakaan ei ole tarvinnut katua päätöstä.
Lue myös:
Susanna Saapungin kirjoitus Mitä vuorijuoksu on?
Teksti Susanna Saapunki Kuvat Jose Munoz