Etappi Ranskan ympäriajoa – Mitään en kadu

Harrastajat kisaavat vuosittain yhden Ranskan ympäriajon etapin reitillä. Järjestäjä myy paikat hujauksessa, ja viime kesäksi starttilipun osti pyöräilijä Sanna Cederqvist.

”Ei koskaan” koki musertavan inflaation eräänä hämäränä, hypoglykeemisenä hetkenä lokakuussa vuonna 2023. Tämä tempokuskin ja penkkipunnertajan fysiikalla sekä väkijoukkoja kammoksuvalla psyykellä varusteltu pyöräilijätär osti lipun maantiepyöräilyn massatapahtumaan Ranskan Alpeille.

L’Étape du Tour de Francen ennakkomyynti oli ohi tunnissa. Masokistit ympäri maailman hamusivat pääsyä amatööreille tarkoitettuun kisaan, jonka näyttämönä toimisi vuoden 2024 Ranskan ympäriajon 20. etappi Nizzasta Col de Couillolelle.

Jos on vuosia sitten eläköitynyt pitkän työpäivän mittaisista massatapahtumista erinäisten kipujen ja vaivojen takia, 138 kilometrin ja yli 4 600 nousumetrin savotta ei uljaimmissa kuvitelmissanikaan ollut raivattavissa. Ja vaikka alamäkipyöräilyä rakastankin, reitin kolme isoa laskua tuskin olisivat leppoisaa rallattelua serpentiineissä vellovan kamikazeparven seassa.

Siispä virallinen reissuagenda oli nauttia Etelä-Ranskan loivemmista pyöräilyantimista omaan tahtiin turvallisen matkan päässä etappiraastosta.

Tiedä rajasi

Pari päivää ennen tapahtumaa se iski. Paitsi jäämisen ja katumuksen pelko!

Paskat minä jäisin mihinkään Rivieran rannalle ruikuttamaan, sillä olihan minulla kuitenkin yksi hyvä jalka ja tuliterä pyörä, jonka selässä sekä kiipeäminen oli kivuttominta ja laskettelu vakaampaa kuin koskaan aiemmin.

Kisakylässä karnevaali oli kuumimmillaan. Oheiskrääsä vaihtoi omistajaa ja virtuaalikoodi muuttui oikeiksi numerolapuiksi.

Starttia edeltävänä iltana kylmähermoista reissukaveriani apinoiden mätin suuhun riisiä ja pakkailin eväitä empien, että oltaisiinkohan ikinä samana iltana kotona sieltä Alppien korvesta, jos minut kaapisikin reitin varrelta ruumisvankkurit 10 tunnin ja 36 minuutin aikarajan umpeutuessa.

Ihmismassakammoisena laskin, että 16 000 osallistujaa jaettuna 138 kilometrille on viitisen pyöränmittaa.

Kohtalaisten yöunien, aamupuuron ja onnekkaan suolentoiminnan jälkeen paikallinen naapurinisäntäsherpa kuljetti etappikaverukset auringonnousuun lähtöpaikalle Nizzan rantabulevardille.

Satoja metrejä pitkä karsina-alue pidätteli aloillaan riemunkirjavaa lycraparvea, josta tuhat kuskia kerrallaan starttasi muutaman minuutin välein juhlallisten kuulutusten ja hurraahuutojen siivittäminä täysin autoilta suljetulle reitille.

11 000 pyöräilijää oli jo reitillä, kun oma ryhmäni lipui matkaan kello 8.30. Strategia loisti kirkkaana mielessä: ”Tiedä rajasi.”

Olin jälleen kerran täysin epäloogisen onnellinen.

Serpentiineille

Aurinko lämmitti taipaleen alusta saakka. Alun false flat eli huomaamatta hivuttava nousu tuntui etenevän haipakkaa, joten pysyttelin sopivan levyisten selkien takana peesissä.

Ensimmäiset pettäneen tekniikan uhrit tulivat vastaan jo muutaman kilometrin kohdalla, ennen neljän kilometrin mittaista Col de Nicen lämmittelynyppylää. Sen jälkeen ei tasamaata tultaisi näkemään.

Lyhyen laskun jälkeen puskimme ensimmäiseen työvuoroon kymmenen kilometrin mittaiseen ja 6,6 prosentin keskijyrkkyyden nousuun Col de Brausille. Suurin haaste oli pitää pää kylmänä jalan ollessa vielä kevyt silkkisellä asfaltilla. Useille kisailijoille tosin suurin haaste tuntui olevan kolareiden välttäminen heidän kuvatessaan taka­vasemmalle jäävää pittoreskia serpentiini­kiekuraa.

Brausin huipulla 1 002 metrissä juoma­vajeen korjasi tapahtumajärjestäjä Amaury Sport Organisationin virallinen huoltopiste. Sopivaa noin 25 asteen lämpötilaa raikasti ihastuttavan mutkalaskun kestoinen hento tihkusade.

Reitti kääntyi saman tien uuteen nousuun legendaariselle nousulle Col de Turinille (20,7 km, 5,7 %). Koska yhdessä pullossa oli kirkkaita jäljellä vielä reilu puoli litraa ja toisessa vastenmielistä esanssisiirappia, päätin leuhkana jatkaa matkaa ohi Moulinetin kylän virallisen huollon.

”À droite! À gauche!”, huutelin ohitellessani vastaantulevia selkiä oikealta ja vasemmalta samalla vilkuillessani kasvavaa tienvarsinojailijoiden määrää.

Matka eteni sujuvasti, vaikka aiempi laskukaavani henkilökohtaisesta tilasta ei pitänyt lainkaan paikkaansa. Kaksipyöräisten sankka tokka möngersi kylki kyljessä päivän pisintä vastamäkisiivua.

1 607 metrissä häämötti jälleen Grand Tourin majesteettinen mäkimaalirakennelma, ja riemuissani polkaisin muutaman kerran kovempaa virvoittava huoltopiste mielessäni.

Koskapa liki- ja kaukonäöttömän vintagemuijan paljas silmä ei erottanut kärpäsen pierun kokoisella fontilla painettua virallista reitin speksitarraa pyörän stemmistä, oli käynyt ensimmäinen fataali erhe. Näön lisäksi petti sittemmin joko kuulo tai ymmärrys, kun rekisteröin huollon sijaitsevan ”vähän matkan päässä”. Siispä pullossain pelkkää siirappia vaan polkaisin ratsuni alamäkeen.

Turinin 15 kilometrin lasku oli yhtä kapeaa ja tiukkaa mutkaa toisen jälkeen vuoren kylkeä nuollen.

Etappiukkoja ei tuntunut pelottavan täysin sokeaan kurviin kolme rinnakkain kaahatessa. Pientareella esiintyi jokunen laastaroitava langennut ynnä muita pötköttelijöitä ja pyöriinsä nojailijoita.

Etappiukkoja ei tuntunut pelottavan sokeaan kurviin kolme rinnakkain kaahatessa.

Kupliva virhe

Helpotusta janoon oli tarjolla vasta laskun päätteeksi Roquebillièren kylän juotto- ja syöttöpisteellä, joka muistutti jo kunnon karjamarkkinoita. Notkuvien eväspöytien ääressä, geelilitkun liukastamilla mukuloilla virvoittuivat nääntyneet etappilaiset useista eri tonniryhmistä.

Järjen sokaistuttua janolla ja ahneudella sekä akuutilla ihmistungosallergialla viimeistelin ravitsemuksellisen emämunaukseni – faux pas – astelemalla reteästi ravintolan terassille nauttimaan kolme kappaletta kahden ja puolen desin Orangina-limua. Kahden pullon jälkeen järki sanoi ei, mutta niin vain kiskoin kolmannen kiskurihintaisen limukan mahaani tuhraten tähän järjettömyyteen 36 minuuttia.

Edelleen omasta tyhmyydestä syvästi järkyttyneenä, röyhtäystä rukoillen ja pötsi pullottaen lähdin vähin äänin nylkyttelemään seitsemän kilometrin mittaista (7,2 %) Col de la Colmianen nousua.

Läpi reitin kannustusjoukot huomioivat erityisesti vähemmistönä edustavat naispyöräilijät – niin myös Saint-­Martin-Vésubien kylässä päivän kolmannen nousun juurella.

Minä vilkuttelin takaisin teeskennellen pullistelevan keskivartaloni tuskan hymyksi. Samalla yritin ajatuksen voimalla hallita fyysisen rasituksen ajaksi toimintansa hiljentäneen ja täten pahaa-aavistamattoman maha-suoli­kanavani ja 7,5 desin limukkapommin äkillistä yhteentörmäystä.

Koko Colmianen kukkulalle nousun aikana ilkesin hörpätä urheilujuomaa ehkä kolme suullista. Seitsemän kilometriä kului varsin rattoisasti itseään sät­tiessä ja kylmänviileää kuntopyöräilijää näytellessä.

Reitistä ei jäänyt juurikaan muita muistikuvia, kun keskityin pitämään katseen tiukasti metri kerrallaan nieltävässä tiessä ja puhaltelemaan sisään ja ulos Orangina-lapsen synnytyksen ponnistusvaiheeseen valmistautuen.

Tien poskeen nyykähtäneille kanssa-­amatööreille ei voinut suoda katsettakaan, vaan fokus oli pidettävä kiipeämisessä. Mäen päällä ei ollut juhlaan aihetta, vaikka vartin mittaisen, psykofyysisen itsensätutkiskelutauon perusteella arvioiden totaalinen katastrofi oli vältetty.

Kivusta onneen

Nopeatempoisen ja rennon, noin 16 kilometrin laskun jälkeen vuorossa oli viimeinen urakka, tasan tonnin nousu eli 15,7 kilometrin mittainen (7,1 %) Col de la Couillole.

Varmasti painoi väsymyskin, mutta ajatukset täytti aivan uskomaton tunne siitä, että minähän tästä nyt todellakin menen maaliin omin voimin. Tasaista tahtia, mutka kerrallaan, huikaisevien alppimaisemien ja toisten samanmielisten harrastajien ympäröimänä.

Puolivälissä nousua hyökkäsi vielä viimeinen vitsaus, nimittäin lämpimässä kelissä turpoavan jalan päkiäkipu. Aloin ajoissa tähyillä parkkipaikkaa sopivasti loivassa mutkassa, koska tiesin tarkalleen, miten tämä vihollinen kukistettaisiin.

Istahdin heinikkoon ja otin kengät pois jalasta. Aiemmin ohittamani sedät huutelivat huolestuneina: ”Allez, allez!?”

Päkiät leppyivät muutaman minuutin levolla ja kipulääkkeellä (*). Sinne lempeänleutoon ilmaan jäi myös pahan Oranginan henki.

Viimeinen seitsemän kilometriä oli euforinen! Vaikka olin mönkinyt reitillä ylipitkän työpäivän verran, tehnyt itsetuhoisia tyhmyyksiä ja tuhlannut kallista aikaa, olin jälleen kerran täysin epäloogisen onnellinen itseni ylittämisestä.

Matkan varrella jo tutuiksi tulleiden etappilaisten kanssa polkaisu kerrallaan kannustimme toisemme maaliin saakka. Päässäni oli jopa nalkuttavasti soinut Col de la Couillolen kapeaa mutkatietä ahmiessa Edith Piafin Je ne regrette rien, suomeksi Ei, en kadu mitään. Rien!!

*Lääkäri Sanna Cederqvist huomauttaa, että tulehduskipulääkkeen käyttö ei ole turvallista ja siten suotavaa pitkäkestoisen urheilusuorituksen, erityisesti juoksun aikana munuaisten ja suolikanavan kuormituksen takia. Jos tilanne vaatii, kipulääkkeeksi suositellaan parasetamolia pakkauksen ohjeen mukaisena annoksena.