Dolomiti Superbike – maastopyörähaaste maantiepyöräilijälle

Halusin haastaa itseni Dolomiiteilla fyysisesti rankassa koitoksessa. Ensin piti saada alle maastopyörä, sillä omistin vain kippurasarvia. 

Pohjois-Italia tarjoaa suomalaisiin lakeuksiin tottuneelle elämykselliset puitteet vaellukseen ja pyöräilyyn. Jylhiltä Dolomiiteilta löytyy pyöräilyn lisäksi isoja tapahtumia maastohiihtoon.

Kokeiluuni päätyi Dolomiti Superbike, jonka ohjelmistoon kuului kisan ja expon lisäksi jopa konsertti. Tapahtumakokonaisuus pienessä 1 500 asukkaan Villabassan kylässä oli huikea.

Muutamia vuosia sitten näin videon, jossa kokeilumielessä ajettiin mäkinen maastopyöräkisa. Se oli teknisesti helppo, mutta fyysisesti jotain aivan muuta. Päätin tuolloin, että jonain vuonna haastan itseni Dolomiiteilla.

Harrastan Suomessa ensisijaisesti maantiepyöräilyä, ja kaikki pyöräni olivat syksyyn 2021 asti olleet kippuratankoja.

Dolomiti Superbikea varten cyclocross sai väistyä. Kaverilta järjestyi alle jäykkäperäinen maastopyörä ja sattuman kautta myös kontakti majoitukseen kisakylässä. Oli helppo tehdä päätös ilmoittautumisesta toista vuotta sitten joulun tienoilla.

Harjoittelun viritykset

Treeneihin teimme valmentajani kanssa pieniä muutoksia. Normaalin vuosittaisen nousujohteisuuden lisäksi pyörälenkit olivat pisimmillään pidem piä kuin aikaisemmin ja vauhtikestävyysharjoitukset vetojen osalta lähentelivät 80 minuuttia.

Keskivartalolle haimme kestävyyttä pitkillä hiihtolenkeillä kuntosaliharjoittelun lisäksi. Hiihdossa suosin tasatyöntöä, joka on suhteellisen helppoa teknisesti ja voitelu vaatii vain luiston.

Maastopyörä on mielestäni käytännöllisin kotiseutuni talviseen pyöräilyyn. Alle mahtuvat nastat, ja eteneminen lumella on vakaampaa kuin kapeilla renkailla. Vauhti on maltillinen, mikä hieman lieventää tuulen paleltavaa vaikutusta.

Ylipäänsä kannustan monipuoliseen harjoitteluun ympäri vuoden. Se kantaa yksipuolista tekemistä pidemmälle, ja homma säilyy mielekkäänä vaikka ympäristö pysyisi samana.

Tavoitteet

Halusin ehdottomasti startata kilpailuun ensimmäisestä lähtökarsinasta, sillä tapahtuma on suuri ja tiet käyvät alussa kapeiksi. Kova harjoittelu ja kevään kunto loivat tavoitteeksi, etten jäisi tuntia enempää ammattikuskeista.

Sosiaalisen median kautta sain maastopyöräilyn kisakuski Toni Tähdeltä muutamat vinkit, joista yksi unohtui ja jälkeenpäin realisoitui. ”Älä aja ensimmäiseen mäkeen liian kovaa. Kilpailukeskus sijaitsee 1 100 metriä merenpinnan yläpuolella, ja Suomeen ero on suuri.”

Menomatka lentokoneella Italiaan ei mennyt ihan suunnitelmien mukaisesti. Siksi saavuin majoitukseen vasta keskiviikkona univelkaisena. Jälkikäteen ajateltuna olisi ollut hyvä saapua vähintään noin viikkoa ennen kisaa, jolloin olisin pystynyt tekemään mäissä harjoituksia.

Mäkien tehontuottoasentoon oli Suomessa vaikea valmistautua. Treenasin reittiä virtuaalisesti vastuksella, mutta todellisten mäkien tuntemukseen pääsee vain ajamalla niitä.

Toinen ero isoja nousuja sisältävän ja tasamaan kisan välillä on, että alamäkeen ei tehoa juuri pysty tuottamaan. Kotiseudullani oli vaikea harjoitella laskemista, joten onneksi reitti oli teknisesti helppo.

Reitillä

Ryhmityimme hyvissä ajoin lähtöalueen tuntumaan. Ensimmäiseksi viivalle kutsuttiin naiset nimeltä. Heidän starttinsa jälkeen kutsuttiin lähtöpaikalle miesten ripein ryhmä, kovimmat ajajat nimeltä ja musiikin saattelemina.

Startti sujui rauhallisesti, sillä ensimmäinen kova nousu alkoi noin viidensadan metrin ajon jälkeen. Ajoin kärjen takana, omalla linjalla tien vasemmassa reunassa. Helikopteri kuvasi pitkäksi venyvää letkaa. Teho-painosuhde kärjessä näkyi selkien loitotessa kauemmaksi.

Nousun loppupuolella huomasin satulatolppani valahtaneen hieman, mikä kuormitti selkää ja jalkoja entisestään. Oli pakko pysähtyä nostamaan satula kohdilleen. Saatuani taas rytmistä kiinni tajusin, että mahdollisuuteni hyvään suoritukseen riippuisi ajamisen tasaisuudesta.

Innichenin kylään johtavan vauhdikkaan laskun päätteeksi alkoi ennakkoon katsomani tasaisempi siirtymä hiekkaja asvalttitietä pitkin. Pidin nenän tangossa ja tasaisen kovan vedon päällä.

Kovimmassa nousussa mäkimiehet menivät menojaan.

Takarenkaaseen ilmestyi kaksi pyöräilijää. Saavuttuamme metsäosuudelle ja Monte Croda Rossan nousuun mäkimiehet menivät menojaan.

Laskettelurinteen neljä tiukinta kilometriä tarjosivat paikoin 17–20 prosentin nousua, joka ei antanut armoa. Mäen jälkeen koitti huolto, jossa vaihdoin tyhjät pullot täysiin. Kävi kuitenkin niin, että vesi ei yksinään imeytynyt.

Oma huolto koitti 84 kilometrin kohdalla Toblachissa. Sieltä sain kolme pulloa urheilujuomaa ja uskoa kilpailun loppuosuuteen.

Huollon jälkeen matka jatkui helppoa loivahkoa nousua kohti kaunista Toblach-järveä. Tällä noin kymmenen kilometrin siirtymällä sain ohitella lyhyemmän matkan ajajia.

Viimeinen nousu Plätwiesen huipulle oli käytöstä poistunutta, huonokuntoista tienpohjaa. Harjanne oli 2 000 metriä merenpinnan yläpuolella. Kahden tasaisemman kilometrin jälkeen alkoi kymmenen kilometrin laskuosuus, joka sujui hurmoksessa muutaman muun kanssa.

Laskuissa ei saanut jäädä epäröimään, vaan piti vain antaa mennä. Laskun jälkeen maalialue alkoi häämöttää. Maalissa heitettiin ylävitoset Croda Rossan mäessä minut ohittaneiden kuskien kanssa.

Kisa otti paljon, mutta antoi enemmän. Se oli kaikkineen upea kokemus.

Suomessa kilpailut ovat pääpiirteittäin kilpailuita, mutta maailmalla myös tapahtumia, jotka tarjoavat upeiden maisemien lisäksi vahvan elämyksen.