Tempopyöräilijä hikoilee tornissa. Sekuntikello piippaa pitkään viimeisen kerran. Matka tornista päättyy ennen kuin kunnolla ehtii alkaakaan näyttävään pää edellä kuperkeikkaan tempoilijan suistuessa rampin reunan yli. Tämän tarttuvan somevideon päärooliin kuvittelin itseni. Elävästi.
Kahdeksan viikon voivottelu ja itseruoskinta edelsi päivää, jolloin vastahakoisesti kampesin linssijuustonaksuilla lihotetun ahterini ja tempopyöräni kohti UCI Gran Fondo -maailmanmestaruuskisoja. Ylivoimaisesti raskain oli tuo kahdeksan viikon henkinen matka heinäkuun hikisestä Messilän mäestä Alppien kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin Trentoon, Italiaan. Torni kutsui nimeäni, vaikka tiesin olevani liian paksu tempoperhoseksi, ja suorituskykyni oli selvästi kääntynyt kauden ehtoopuolelle.
Tornin kutsuun oli kuitenkin vastattava, koska kuka tietäisi ensi kaudesta tai sen onnettomuuksista, sairauksista, lihottavista herkuista ja wattiperkiloista.
Internet kertoi, että UCI Gran Fondo World Series -konsepti – entinen UCI Masters Road World Series – on tarkoitettu äärimmäisen kilpailuhenkisille ajajille, joilla vain ei ole ollut kykyä tai lahjakkuutta tulla ammattilaiskuskiksi tai jotka ovat huomanneet kilvanajonnälkänsä varttuneemmalla iällä. Kohderyhmää ovat myös fanaattiset pyöräilijät, jotka haluavat pysyä kunnossa pystyäkseen suoriutumaan erityisesti vaativasta, vähintään 120 kilometriä pitkästä maantieajosta.
Vastahakoisempikin kisavietti heräsi MM-tason kisatornin kutsuun.
KILPAILUUN OSALLISTUMINEN on kohdallani aina yhtä vastenmielistä, ja fanaattisuus ei asu minussa millään elämän osa-alueella, mutta kyvyn ja taidon puutteen sekä varttuneen nelikymppisen iän allekirjoitan täysin. Kunnossa pysymistä olisi kannattanut miettiä ennen kuin alkoi mättämään pussin päivässä cheddarpölyllä tahmattuja linssijuustonaksuja seitsemän laardikilon edestä. Kesken kauden!
Tapahtuma luo upean mahdollisuuden masters-ikäisten ja amatöörien kovatasoiseen kansainväliseen kilvanajoon, mutta on kuitenkin ennen kaikkea luotu levittämään kaikille kansoille pyöräilyn ilosanomaa ympäri maailman järjestettävine karsintakisoineen. Pyöräily on kaikille! Myös ontuville, pihtikinttuisille juustonaksunpopsijoille!
Kahdenkymmenen kilometrin mittaisesta tempoajosta aioin selvitä kunnialla. Tavoitteenani oli lasku lähtötornista ilman kuperkeikkaa ja proililtaan tasaisen reitin hinkkaus persaus penkissä ilman turhaa hötkyilyä. Enää päässä ei kuulunut itseä halventava mäkätys, vaan kirkkaimpana oli ajatus omasta, mahdollisimman puhtaasta suorituksesta.
Yhdeksäntoista kunnon risteyskäännöstä ja kahdeksantoista liikenneympyrää, joista osa läpiajoja, teki yhteensä kaksikymmentäseitsemän risteystä yhdellä vaivaisella temporeitillä.
Olihan dieseltempoilijan kroppa ihmeissään moisesta nykimisestä. Viimeinen korttelitempoosuus huipentui terävään, lähes U-käännökseen 150-metriselle mukulakivimaalisuoralle.
Lopputuloksena kitisevälle koliikkirammalle keski-ikäisten tyttöjen keskivertous tuntui varsin ilahduttavalta mutta kilpakylläiselle non-fanaatikolle kuitenkin yllättävän riittämättömältä. Ennen kuin maajoukkuelykra oli kuivunut, tipahti valmentajalle aavistamansa viesti: ”Ensi vuonna Gran Fondo MM Glasgow, ok?”
Lue myös:
Sanna Cederqvist: Ekojen kertojen kesä
Kolumni Sanna Cederqvist: Hiertyvän haarovälin häpeä
Sanna Cederqvist: Ylös, ulos ja kisaamaan
Sanna Cederqvist: Kaikkien aikojen kylkiäiset
Kolumni SANNA CEDERQVIST KUVA VILLE KASKIVIRTA
Pyöräily+Triathlon 4/2022
