Lapset eivät ole pieniä aikuisia, eivätkä hyvät lasten pyörät kuin pieniä aikuisten pyöriä. Laadukas yleiskäyttöön tarkoitettu lapsen pyörä on alusta loppuun muksulle suunniteltu ja rakennettu.
Aikuisten pyörissä grammoja ei tarkkailla nykyään aivan yhtä intohimoisesti kuin takavuosina. Lasten pyörissä keveys on kuitenkin edelleen olennaisuuslistan kärkipäässä. Perinteinen tapa asian tärkeyden havainnollistamiseksi on ajatusleikki siitä, kuinka monta prosenttia pyörän paino on lapsesta ja vastaavan suhdeluvun miettiminen aikuisen pyörän osalta.
Keveys on tärkeää paitsi ylämäissä, myös liikkeellelähdöissä, joissa lapsen rajalliset voimat tulevat selvästi esiin. Nyrkkisääntönä voi pitää, että hyvä 16-tuumainen painaa kuutisen kiloa, 20-tuumainen vaihteellisena pari kiloa enemmän ja 24-tuumainen jälleen kilon enemmän.
Lapsen yleispyörän pitää olla geometrialtaan matala ja pitkä. Sellainen on käytökseltään vakaa ja ennakoitava. Hyvä geometria antaa paljon anteeksi lapsen nopeille ja usein haparoiville ohjausliikkeille.
Hyvä pyörä pysähtyy käsijarruilla. Pienimmissä lasten pyörissä jarrut ovat lähes poikkeuksetta vannejarruja. Lapsen kasvaessa voi etsiskellä levyjarrullistakin fillaria, joita löytyy yleistäen helpommin lasten maastopyöristä.
Varsinkin hydrauliset levyjarrut ovat tunnoltaan ja teholtaan aivan eri luokkaa kuin vanteen reunaan puristuvat jarrut. Hydraulisten jarrujen säätötarve on myös olematon, eivätkä ne jäädy.
Olennaista jarruissa on niiden tyypistä riippumatta se, että lapsi yltää kurottelematta kahvoille ja jaksaa käyttää jarruja vaivattomasti. Aikuisen onkin hyvä kokeilla vaijerijarrujen herkkyyttä ajoittain.
Sopiva fillari auttaa pyöräilyn oppimista ja siihen tykästymistä.
Jarrukahva itsessään on loistava esimerkki siitä, kuinka hyvässä pyörässä yksityiskohdatkin on suunniteltu lasten ehdoilla. Kahvojen lisäksi muksuspesifisiä komponentteja ovat esimerkiksi kahvakumit eli gripit, satula, kammet ja polkimet. Parhaissa pyörissä myös vaikkapa ohjainkannatin on muotoiltu niin, ettei lapsi voi kolauttaa siihen polveaan kipeästi.
Välityksen pitää olla yhteensopiva lapsen kanssa. Markettipyörissä välitys on turhan usein raskas. Jos lapsi jaksaakin lähteä liikkeelle, vauhdin ylläpito saati ylämäen voittaminen voivat olla pienelle ylivoimaisia ponnistuksia.
20-tuumaista fillaria ostaessaan aikuinen saattaa joutua välityksien kanssa valintatilanteeseen. Monilla merkeillä on tässä koossa sekä vaihteeton että vaihteellinen pyörä. Kumpi olisi järkevämpi valinta?
Yleensä vaihteet tarjoavat enemmän mahdollisuuksia kuin vaativat huomiota. Kannattaa muistaa, ettei lapsen ole pakko käyttää vaihteita heti. Aikuinen voi valita sopivan välityksen. Tällä voi myös rajoittaa lapsen nopeutta, jos aikuinen vaikkapa juoksee yhteisellä lenkillä.
Vältä varustelua
Useimmat haluavat pitää pyöränsä varustelun pelkistettynä. Tämä pätee myös perillisten ajokkeihin: juurikaan kärjistämättä voi sanoa, että mitä vähemmän varusteita, sen parempi.
Lokasuojat, runkolukko, etukori, tavarateline, seisontatuki, lippu… Ne kaikki lisäävät pyörään painoa. Ja niihin kaikkiin lapsi voi teloa itsensä pyöräilykokemusta hankkiessaan. Osa varusteista lisää myös huoltotarvetta.
Hyvän lapsen polkupyörän ominaisuuslista on varsin pitkä. Hankkimalla fillarin lasten pyöriin keskittyneeltä valmistajalta, voit olla aika varma, että saat raksia listasta useimmat kohdat. Tällaisia merkkejä ovat esimerkiksi Woom, Islabikes, Frog, Early Rider ja Kubikes.
Myös isoilta brändeiltä löytyy hyvää suunnittelua lapsille: Trekin Wahoo, Specializedin Jett tai Cannondalen Quick, esimerkiksi. Kannattaa kuitenkin huomata, että isojen merkkien katalogeissa on myös raskaita, jalkajarrullisia ja etujoustollisia yleispyöriä.
Lasten maastopyörät ovat yleensä yleispyöriä raskaampia ja renkaat vierivät heikommin. Maasturia kannattaa harkita lapsen yleispyöräksi, jos käyttö on aidosti ympärivuotista tai ajelut suuntautuvat usein poluille.
Pyörän minimalismiin ja keveyteen liittyy myös se, ettei lapsen yleiskäyttöisessä pyörässä ole sijaa joustokeulalle. Maasturissa asia voi tosin olla toisin
Ei koskaan jalkajarruja
Käsijarrujen ylivertaisuus jaloilla käytettäviin vauhdin surmaajiin lie alan harrastajille jokseenkin selvää. Lapsella asia korostuu. Käsien hienomotoriikka on lapsella kehittyneempi kuin jalkojen. Niinpä jarruvoimaa on helpompi annostella käsillä kuin jaloilla.
Toisaalta jalkajarruttomuus mahdollistaa sen, että pyörän kammet voi pyöräyttää liikkeellelähdössä aina optimaaliseen asentoon. Polkimien tahaton polkaisu taaksepäin on myös varsin yleistä pyöräilyn jaloa taitoa opetellessa. Jalkajarrullinen pyörä nytkähtää tällaisessa tapauksessa luonnollisesti pysähdyksiin. Polkimien vapaa pyöriminen taaksepäin mahdollistaa myös sen, että esteen kohdalla tai jyrkässä kallistuksessa polkimen saa nopeasti ylös.
Silläkin on merkitystä, että käsillä jarruttaessa jalat voi laskea pysähtymistä varten pois polkimilta jo ennen vauhdin pysähtymistä.
Käsijarrut ovat myös turvallisemmat. Jalkajarru on tehokas vain, kun kammet ovat suunnilleen vaakatasossa. Käsijarrut ovat toimintavalmiit ja yhtä tehokkaat aina. Jos ketju putoaa, jalkajarrullisesta pyörästä tulee jarruton pyörä. Tätäkään vaaraa ei käsijarrullisessa ole.
Ja onhan se jalkajarrullinen napa varsin raskas komponentti.
Oikea koko löytyy jalan sisämitalla
Lapsen pyörän pitää olla oikean kokoinen! Tuttu muistutus pyörän ostajalle on erityisen tärkeä ohje lapselle pyörää hankkivalle.
Muksujen fillareiden koot ilmoitetaan yleensä kiekkojen halkaisijana: 14-, 16-, 20- ja 24-tuumaa. Tärkeämpi mitta on kuitenkin satulan minimikorkeus eli jalan sisämitta.
Tässäkin törmätään laatupyörän ja huonommin suunnitellun kulkupelin eroon. Hyvässä 16-tuumaisessa istuimen saa alimmillaan reilun 40 senttimetrin korkeuteen, mutta huonossa saman kiekkokoon pyörässä alin satulakorkeus voi olla reilusti yli 50 senttiä.
Jalan sisämitan saat helpoiten kirjan ja mittanauhan avulla. Pyydä lapsi seisomaan selkä vasten seinää. Nosta kirja hänen jalkojensa väliin mahdollisimman ylös, ja mittaa sentit kirjan ylälaidasta lattiaan. Jalan sisämittaakin tärkeämpää on, kuinka lapsen jalat yltävä satulasta maahan. Ensipyörässä molempien jalkapohjien on syytä yltää maahan kokonaan, mutta seuraavassa pyörässä riittää jo se, että varpaat yltävät maahan.
Kolmannessa pyörässä on yleensä ihan hyväksyttävää, että varpaat yltävät satulasta maahan vain toiselle puolelle pyörää eli maakosketusta varten pitää kallistaa pyörää tai hivuttautua toiselle pakaralle.
Lue myös:
TEKSTI JA KUVAT TUOMAS RYTKY
Pyöräily+Triathlon 4/2021