Antti Kuitto pakkasi pyörän ja telttailuvarusteet autoon sekä suuntasi viikoksi pohjoiseen. Hän löysi upeita polkuja, jääkylmiä pesuvesiä ja seikkailun ilon.
Kovin tutuiksi ovat tulleet niin maantiet ja huoltoasemat kuin moni perinteinen kisapaikka. Yli 25 vuotta aktiivista pyöräkisaamista on pitkä aika ihmisen elämässä. Olen huomannut muistavani varsin selvästi monien kisaratojen tärkeitä kiviä ja juuria sekä jopa kisapaikkojen vessojen sijainteja. Ne ovat tärkeitä asioita kisakuskille, mutta elämyksellisesti eivät ehkä enää niin kovin hehkeitä neljännesvuosisadan toistojen jälkeen.
Koronaa edeltänyt, lähes kymmenen kuukautta kestänyt kilpailukausi päättyi tammikuussa 2020 cyclocrossin SM-kisoihin. Sain pronssia siniristipaidan siirtyessä nuoren Niko Heikkilän harteille. Olin omaan tulokseeni ihan tyytyväinen ja onnellinen paidan siirtyessä nuorelle, tosi mukavalle huippulupaukselle. Jälkikäteen ajateltuna tuossa hetkessä taisi päässäni tapahtua kapulanvaihto nuoremmalle sukupolvelle.
Helmikuussa 2020 solmin Orbean kanssa Suomen mittapuulla ainutlaatuisen yhteistyösopimuksen ja perustin yhden miehen Orbea Factory Team Finland -tiimin. Hienosta nimestä huolimatta tavoitteena ei ollut vain kilpailumenestys vaan pyöräilyn ilosanoman tuominen ihmisille ja kenties jonkun lupaavaan nuoren pyöräilyuran edistäminen mentorina sekä omaa laajaa tukijaverkostoa hyödyntäen.
Keväällä 2020 koronavirus heitti kapuloita jokaisen elämään, ja muutama paksumpi kalikka taisi lentää myös kisapyörieni rattaisiin. Ensimmäisten kisojen peruuntuessa en asiaa yllättäen sen ihmeemmin harmitellut, enkä myöskään kokenut vetoa osallistua ensimmäisiin aluecupin kisoihin alkukesästä. Ajoin kuitenkin määrällisesti paljon, mutta ilman tehomittaria fiilistellen. Päiväohjelmaan osui myös aiempaa enemmän urheilusta vapaita päiviä, usein uimarannalla pojan kanssa uimahyppyjä treenaten.
Kaipuu elämyksiin pyörän päällä ei ollut kuitenkaan sammunut mihinkään. Kisojen sijaan mietin Suomen hienoimpia ajopaikkoja kesälomalle.
Tein pienen taustatutkimuksen kohteista netissä. Päätin suunnata aluksi Hossaan ja sieltä sitten johonkin muualle fiiliksen mukaan. Löyhä, mutta fyysisesti vaativa suunnitelma oli viettää pitkä päivä pyörän päällä yhdessä paikassa ja siirtyä autolla illaksi aina seuraavaan paikkaan. Yöpyisin teltassa, peseytyisin järvissä ja ruokailisin huoltoasemilla tai retkikeittimellä – todellinen seikkailu siis edessä!
Varusteet
Pähkäilin ennen reissua pyörävalintaani – tarjolla oli puhdasverinen enduropyörä, täysverinen xc-kilpuri ja välimaastoon osuva trail-pyörä. Valinta päätyi xc-kilpuriin, joka olikin mäkiseen maastoon erinomainen valinta.
Mukaan pakkasin hieman peruslenkkiä kattavamman setin varaosia kuitenkin vyölaukkuun menevässä paketissa. Renkaiksi valitsin hyvin rullaavat Maxxis Ikonit vahvistetuilla kyljillä. Pitkiä ja mahdollisesti sateisia päiviä varten mukana oli reppu sekä kevyempiä päiviä varten vyölaukku ja pyörässä kaksi juomapullotelinettä.
Muuten matkassa olivat normaalit retkeilyvarusteet ja makuualusta, jonka reissussa totesin surullisen surkeaksi. Autossa olisi ollut tilaa uudelle pyyhkeelle vaikka joka päiväksi, mutta pakkasin vain keinokuituisen retkipyyhkeen – huono valinta, joka haiskahti uskomattoman pahalle jo muutaman päivän jälkeen.
Maastopyöräreitit Hossa – Sininen saavutus
Hossasta jäivät mieleen etenkin nautinnollisen vauhdikkaat neulaspolut.
Telttapaikan löysin Hossasta lammen rannalta.
Aurinkoinen kesäpäivä helli autoilijaa matkalla Espoosta Hossaan. Tarjolla oli minulle uusia, tosi kauniita maisemia itäisten maanteiden varrella. Pitkähkö 800 kilometrin siirtymä meni yllättävän nopeasti. Perille Hossaan päästyäni löysin leirintään tarkoitetun alueen lammen rannalta. Telttaa pystyttäessä itikat pitivät kiitettävästi seuraa ja varmistivat ripeän tahdin.
Pitkä ajomatka väsytti ja iltapalan jälkeen kääriydyin makuupussiin, mutta unihan ei ihan heti tullutkaan. Jos pyöräkalusto oli valittu reissulle ihan viimeisen päälle, makuualustani oli kaukana siitä – 20 euron vaahtomuovi ei sovellu prinsessa Ruususelle, eikä myöskään A.Kuitolle.
Kaverien suosituksista valitsin Hossan pisimmän merkityn pyöräilyreitin Sinisen saavutuksen. Tutustuin reittikarttaan luontokeskuksella ja painoin mieleeni värikoodaukset. Reitti alkoi helpoilla neulaspoluilla, joilla luukutin menemään kuin kisoissa konsanaan – huippukevyt XCpyörä vaikutti täydelliseltä kalustovalinnalta!
Nautinnollisten reittien lisäksi Hossan maisemia oli kehuttu paljon, eikä syyttä – kaupunkilaisen silmiä helli hieno erämainen luonto.
Hiljalleen reisiä alkoivat hapottaa toistuvat yllättävän jyrkät, joskin maltillisen mittaiset nousuntöppyrät. Kesäsateen kastellessa polkuja reitin keskivaiheen muutamat lyhyet tekniset paikat tarjosivat hieman haastetta. Lopusta löytyi vielä muuta maastoa pehmeämpiä ja kuluneempia teknisiä rännejä, joihin oli kiva ladata vauhdikkaasti väsynein jaloin. Taisin sittenkin kaivata kisafiiliksiä jossain pääni sisällä.
Luontokeskuksen jo häämöttäessä kevyt tihku muuttui kaatosateeksi ja kasteli väsyneen kuskin täydellisesti. Leiripaikalle saapuessani matkaa oli kertynyt 60 kilometriä, josta viitisenkymmentä varsinaisella reitillä.
Autolle saavuttuani vaihdoin pikavauhtia kuraiset ajokamat pois ja hipsin lammen rannalla olevalle laiturille. Nopea silmäys ympärille, pyyhe pois ja lampeen. Vesi oli yllättävän lämmintä, mutta ihoon liimautuvat vesikasvit ja jalkapohjia hellivä mutapohja karsivat pesunautintoa.
Kylvyn jälkeen palkitsin itseni lounaalla luontokeskuksella, ja hetken speksauksen jälkeen valitsin seuraavaksi kohteeksi reilun 400 kilometrin päässä sijaitsevan Kiilopään. Nappasin mittariini reittijäljen, joka lupasi alueen parhaita polkuja.
- Reittilinkki strava.com/activities/3731503489
Juttusarjan toinen osa: Lapin maastopyöräreitit – Kiilopää ja Saariselkä
TEKSTI JA KUVAT ANTTI KUITTO
Pyöräily+Triathlon 2021