ODOTETUN ELINIKÄNI keskivaiheilla, lokakuun ja maaliskuun välisenä aikana, olen tanssittanut traineriani kuten kuka tahansa tavoitteellisesti treenaava kestävyysurheilija. Eksistentialistina olen täysin vapaasti mutta tietenkin pakotetusti valinnut jokaisen yksilöllisesti räätälöidyn peruskestävyysharjoituksen paikallaan poljettavan maantiepyörän päällä.
Olemukseni hapenottajana olen löytänyt testauttamalla tuottamiani tehoja ja sydämen sykettä suhteessa muodostuneeseen laktaattiin ja vapautuneisiin hengityskaasuihin. Pohdin elämän ja saapuvan pyöräilykauden merkitystä laskennallisten kynnysten avulla.
Testikäppyrät näyttävät parin edellisvuoden aikana rämmityn ylikuorman toipumismainingeissa positiivisilta, mutta niin vain jokakeväinen pohjoispohjalainen negatiivissävytteinen eksistentiaalinen kriisi huutelee: ”Olenko enää mikään elite-urheilija?” ”Mitä minä tässä pyörän päällä yritän oikein saavuttaa?” Ja erityisesti: ”Ketä varten näitä kivuliaita virtuaalikilometrejä kihnutan?”
ANGSTIN AIHEUTTAMA ajatusten kevätsiivous on tervetullut. Harrastuksen tuoma yksilöllinen merkitys voi kehittyä, muuttaa muotoaan ja kiertää täyden ympyrän.
Pysyipä fokus totisessa kisailussa tai vaikkapa leikkimielisemmissä tapahtumissa komeita vuoria kiivetessä, pitäisi tavoitteellisen amatööriaikuisurheilun motiivin pysyä sopivan itsekkäänä.
Itseäni, en ketään muuta varten ahkeroin yli ja ali anakynnyksen, tunnen yhtaikaista kipua ja nautintoa nielemällä tuhansia nousumetrejä tai satsaan kalliiseen kuituun ja lycraan. Itseäni varten olen palkannut valmentajan, joka työskentelee sovittaakseen treenin jokseenkin kaoottiseen elämääni niin, että kehitys rennon realistisia tavoitteita kohti onnistuisi levosta tinkimättä.
Raihnaistuvan ruumiin kivuista huolimatta ilolla urakoin, cogito ergo sum.
JOS ELÄMÄN PARKOUR johdatti aiemmin pää edellä kaivoon, takoi se myös levon ja palautumisen merkityksen lähtemättömästi paksumpaankin kalloon. Keski-ikäisenä urheilijana ja raskasta päivystystyötä tekevänä ihmisenä on omalla vastuullani ymmärtää jaksamiseni rajallisuus sekä tarvitsemani ravinnon ja unen määrä.
Koska en myöskään treenaa älylaitteita varten, osaan nyt käyttää valmiuslukemia syöttävän rannekkeen dataa korkeintaan tukemaan oman kehon tuntemuksia.
Itselle, itseä kuunnellen, kunnioittaen ja hyvänä pitäen harjoittelen. Raihnaistuvan ruumiin kivuista huolimatta ilolla urakoin, cogito ergo sum*.
*Ajattelen, siis olen olemassa
Teksti Sanna Cederqvist