KUTKUTUS VATSAN POHJASSA, tuttuja naamoja siellä täällä, tuolirinkkoja seurarykelmissä, kuulutuksen höpöttely, pienet pummit ja suuret selitykset sekä vienoinen makkaran tuoksu. Kilpailutunnelmassa on sitä jotakin, jota iltarastit eivät voi millään tarjota. Mutta miten voisimme paketoida tuon tunnelman kiinnostavasti ja kannustavasti myös niille, joilla kynnys osallistua on liian suuri? Siinä on kysymys, jota on liitossa ja seuroissa pohdittu kauan ja jolle minäkin haluaisin löytää ratkaisuja, jotta lajimme voisi olla elinvoimainen vielä vuosikymmentenkin päästä.
MONISSA KILPAILUISSA on jo pitkään ollut kuntosuunnistusta, mikä on syönyt entisestään kilpailijoiden määriä. Olisi aika kääntää toden teolla ajattelutapa toisin päin. Kilpailuja on tuotava iltarastien luokse, eikä toisin päin. Varsinkin aluemestaruudet voisivat olla samaan aikaan iltarastien kanssa, jolloin kuntosuunnistajat imettäisiin väkisinkin mukaan kisatunnelmaan. Kenties joku jää oitis koukkuun, kun huomaa, että iltakisathan ovat samaa nautintoa jännittävämmässä paketissa. Jos muutamakin iltarastikävijä saadaan kilpasuunnistajaksi, suunta on jo oikea. Nyt kehitys käy toiseen suuntaan ja se on pakko estää, sillä valitettavasti tekijät, kilpailijat ja lajin ydin katoaa kilpasuunnistuksen näivettymisen myötä.
SUUNNISTUSTA ON MONESTI VERRATTU POLKUJUOKSUUN niin hintojen kuin kilpailijamäärienkin osalta. Polkujuoksut maksavat jopa satasen ja kuntoilijat jonottavat suosituimpiin tapahtumiin, mutta kuntosuunnistajat käyvät vain Jukolassa. Kuntorastit ovat tärkeä osa seurojen taloutta, mutta samalla ne nakertavat yhä pahemmin kilpailijamääriä. Jos kuntosuunnistustapahtumaan haetaan kilpailijoita, on turha aliarvioida numerolapun, kisakuulutuksen ja kisajännityksen hintaa. Moni ihminen nauttii tavoitteellisesta toiminnasta ja iltarastien kilpailutapahtumissa sitä nautintoa voitaisiin tarjota arkipäivienkin iloksi. Jos ei muuta, niin makkarakojujen virrat tuonevat lisäeuroja seurojen kassaan myös kuntosuunnistajilta.
LAJIMME VAIHTELEVUUS VOI OLLA SUURI ESTE saada uusia kilpailijoita mukaan. On paljon yksinkertaisemman tuntuista ilmoittaa lapsensa tai itsensä vaikkapa yleisurheilukisoihin, joiden suorituspaikka ja toimintatavat on tehty tutuiksi jo vuosikymmenien ajan televisionkin välityksellä. Ei tarvitse ihmetellä, mille pellolle järjestäjät ovat kilpailupaikan vieneet ja missä ihmeessä kilpailuohjeisiin kryptisesti koodattu lähtö mahtaa olla. Kun iltarastikävijät näkevät, etteivät kisat sen kummempia ole, tämäkin kynnys madaltuu. Suunnistuskoulujen yhteydessä järjestettävissä sarjakilpailuissa tätä mallia on jo testattukin.
LIITON LANSEERAAMA ”KEVYTKISA” on todella tervetullut alku kehitykselle, jonka jarruna me lajin sisäpiiriläiset emme saa olla. Seurojen on löydettävä hyvä tapa toimia ja aktivoitua. Voisiko seurat järjestää kuntosuunnistusliigaa tai yksittäisiä kuntokilpailuja? Voisimmeko kehittää yksinkertaisen ja monistettavan kisakonseptin, joka ei työllistäisi liikaa, mutta toisi kuitenkin kilpailujen tunnelman paikan päälle? Voisiko lasten aluecupit olla hyvä malli myös kuntosuunnistuksille? Voisiko lisenssin ostaminen tapahtua automaattisesti ostaessa iltarastikorttia? Kysymykset pitää ratkoa mahdollisimman nopeasti. Hinta ei saa huimata päätä, mutta muutaman euron hinnankorotus tuskin karkottaa kuntosuunnistajaa kilparasteilta, kunhan niillä saa lisäarvoa.
KILPAILU ON KIVAA, kehittävää ja sosiaalista ja sitä ilosanomaa meidän on tuotava kaukaisien pikkupeltojen luota lähemmäs kiireisiä kaupunkilaisia. Kuntosuunnistusinto on kova, mutta katse on nostettava jaloista kauemmas horisonttiin. Tehdään kilpasuunnistuksesta buumi yhdessä!
Teksti MINNA KAUPPI
Suunnistaja 2/2021