Pääkirjoitus: Kun pitää mennä Hervannasta Kristiinankaupunkiin ja Posiolle

Kilpailuja, leirejä ja rastiviikkoja riittää jokaiselle viikonlopulle, mutta missä välissä ehtii levätä, tai elää? Suunnistajan tärkein taito ei ehkä olekaan kartanluku vaan kyky priorisoida.

Nyt sanon taikasanan: priorisointi. Se on nykymaailmassa tärkein sana, vaikka vierasperäinen onkin. Onko tuolle muuten jotain hyvää suomenkielistä vastinetta?

Jos Suomesta löytyy halukkaita kisajärjestäjiä ja innokkaita osallistujia, ei ole hyvä idea karsia liikaa kilpailukalenteria. Urheilijan ja hänen huoltajansa vastuulle jää rajoittaa omaa osallistumista. Ymmärrän, että FOMO (fear of missing out) jäytää takaraivossa. Saman­sukuinen ajatus kummittelee näyttökisan vaikean rinnerastin lähestyessä: ”Florian Fritzén tai Kiia Kuusikko eivät tässä jarruttele, joten en minäkään voi!”

Oikeasti voit! Mestarit osaavat rauhoittua: Valmennusryhmiin, arvokisoihin tai aikuisten huipulle päästäkseen ei tarvitse osallistua kaikille leireille. Tai kisata joka viikonloppu. Onnistuminen muutamassa ratkaisee. Ja se tulee todennäköisemmin, kun on henkisesti ja fyysisesti tasapainossa.

Taas tulee tuhansia ajokilometrejä rastien perässä. Mutta kuten joku vanhempi taisi somessa nuorten kilpailukalenterista keskustellessa todeta: ”Onneksi tämä on hauskaa.”