Kisaraportti Rodoksen maratonilta: Paluu rakkaan lajin pariin – pisin juoksuni viiteen vuoteen

Vammojen täyteisten vuosien jälkeen edessä oli puolimaraton Rodoksen auringossa. Juoksu kulki yllättävän kevyesti, vaikka valmistautuminen oli kaikkea muuta kuin optimaalista.

J uoksu on ollut osa elämääni lapsuudesta asti, mutta rakastuin siihen toden teolla vasta aikuisena, kun aloitin tavoitteellisen harjoittelun. Ensimmäisen puolimaratonin juoksin toisen lapseni syntymän jälkeen keväällä 2006, ja maratondebyyttini tein vuonna 2012.

Viime vuosina juoksu on ollut katkonaista erilaisten vammojen vuoksi, mutta tämän vuoden alussa pääsin vihdoin palaamaan rakkaan harrastuksen pariin. Jokainen lenkki on tuntunut lahjalta.

Matkatoimisto Tui oli kutsunut Rodokselle toimittajia eri puolilta Eurooppaa, ja minä olin mukana ainoana suomalaisena – hieman ujona Runner’s Worldin, The Sunin ja The Mirrorin toimittajien rinnalla.

Heikko valmistautuminen

Kisasta oli tulossa pisin juoksuni viiteen vuoteen. Jännitin tätä yllättävän paljon. Lehdistömatkan ohjelma oli tiivis: juoksua edeltävänä päivänä kiertelimme saarta, maistelimme viinejä ja paikallisia herkkuja, ja ilta päättyi pitkään gaalaillalliseen. Aamulla oli tiedossa aikainen herätys ja kiireinen lähtöhässäkkä – ei siis aivan optimaalinen valmistautuminen.

Meidät oli majoitettu viiden tähden Atlantica Imperial Resort -hotelliin, jossa palvelu oli näin tavallisen pulliaisen näkökulmasta kuninkaallista. Illalliselta palattuani huoneessani odotti kisapäivän aamupala – pieni sämpylä, kuivattuja hedelmiä ja kaksi palaa kuivakakkua. Myöhäisen illallisen ansiosta aamulla ei ollut nälkä. Söin aamupalaksi vain sen pienen sämpylän, join elektrolyyttijuomaa ja kaksi kupillista mustaa kahvia.

Ei ollut aikaa jännittää

Kyyti kisapaikalle lähti hotellin edestä klo 6.15 ja erinäisten sähläysten vuoksi pääsimme lähtemään hiukan myöhässä. Saavuimme pelipaikoille vasta klo 7.15. Meillä oli siis vain 15 minuuttia aikaa viedä kamat, käydä vessassa, verrytellä ja löytää lähtöviivalle.

Startti tuli nopeasti, eikä aikaa jännittämiselle jäänyt. Olin etukäteen päättänyt, että juoksisin nautiskellen ja maisemia ihastellen enkä asettaisi itselleni kummempia tavoitteita. Kisahuuma vei minut mukanaan, ja kuvittelin olevani jälleen se juoksija, joka joskus olin.

Päätin yrittää pitää 5.40 min/km-vauhtia. Jalat tuntuivat hyvältä, mutta syke huiteli korkealla – oli vaikea rauhoittua. Puhuin itselleni rauhoittavasti: Nyt rennosti vaan. Ei tarvitse jännittää. Hengitä. Nauti. Lakkasin vilkuilemasta sykemittaria. Katsoin vain keskivauhdin aina, kun kello piippasi täyden kilometrin merkiksi.

Henkinen kyykähdys

Ensimmäiset 10 kilometriä kulkivat kevyesti ja pysyin hyvin tavoitevauhdissa. Sitten noin 16 kilometrin kohdalla iski henkinen notkahdus. Yhtäkkiä minua ei kiinnostanutkaan enää yhtään. Kävelin ylämäen ja mietin vauhdin hidastamista, mutta sain ravisteltua itseni takaisin juoksufiilikseen. Otin geelin, laitoin teknon soimaan ja jatkoin.

Viimeisellä kääntöpaikalla tajusin, että loppumatka olisi helpompi – ja aloin kiristää tahtia. Yritin vielä tavoitella alle kahden tunnin aikaa, mutta saavuin lopulta maaliin ajalla 2.01.50. Silti fiilis oli loistava. Juoksu sujui paremmin kuin osasin toivoa, ja tärkeintä: kehoni kesti. Tästä on hyvä jatkaa kohti uusia tavoitteita.