Hiihtokauden tietää alkaneen, kun iltapäivälehtien lööppeihin nousevat ensimmäiset otsikot laturaivosta. Samalla aihe täyttää keskustelupalstat, ja somessa kauhistellaan hiihtäjien puuttuvia käytöstapoja. Kuitenkaan paljon hiihtävät aktiiviharrastajat tuskin tunnistavat koko ilmiötä. Onko laturaivo todellinen ilmiö vai pelkkiä tyhjiä klikkiotsikoita?
Laturaivosta on kirjoitettu satoja lehtijuttuja, ja keskustelupalstoilta löytää vielä enemmän aihetta käsitteleviä ketjuja. Niin lehtijuttujen kuin somenkin antama kuva laturaivosta ja sitä kautta koko maastohiihdosta on hyvin kielteinen. Mutta onko tuo kuva totta, ja jos ei ole, mistä se syntyy?
Itse olen laduilla hiihtämässä tai valmentamassa yli 350 tuntia vuodessa. Suurimman osan pääkaupunkiseudulla, kaikkein vilkkaimmilla laduilla.
Törmään laturaivoksi laskettaviin tilanteisiin kerran tai kaksi talvessa. Samaa kertovat lähes kaikki muut hiihtoaktiivit. Moni ei edes muista, koska viimeksi olisi törmännyt laturaivoon.
Kyse harvinaisesta ilmiöstä
Suomen Latu teetti keväällä 2018 Taloustutkimuksella kyselyn, jonka mukaan neljä prosenttia suomalaisista on kohdannut epäasiallista puhetta tai käytöstä laduilla. Pääkaupunkiseudun vilkkaimmilla laduilla lukema oli 11 %, Itä- ja Pohjois-Suomessa vain yksi prosentti.
Kyse on varsin harvinaisesta ilmiöstä. Jos vastaavan kyselyn teettäisi ihmisten kokemuksista liikenteessä, tai ylipäätään julkisilla paikoilla, lukemat olisivat todennäköisesti paljon korkeammat.
Laturaivo-käsite elää silti niin vahvasti, että se on ongelma maastohiihdon maineelle. Siitä tehdään radion aamuohjelmiin huumorilauluja ja sketsejä televisio-ohjelmiin. Ihmiset, jotka eivät ole vuosiin hiihtäneet, keskustelevat sujuvasti laturaivosta.
Pelottava kokemus voi olla totta
Mistä koko käsite on noussut ja miksi se elää niin vahvasti?
Keskusteluissa nostetaan usein esiin tapahtumat kaikkein vilkkaimmilla laduilla, yleensä isoissa kaupungeissa. Huonoina lumitalvina aihe nousee entistä voimakkaammin esille.
Ruuhkaisilla laduilla on eritasoisia hiihtäjiä, lapsia, vanhuksia ja kisapuvussa viilettäviä huippu-urheilijoita. Erilaiset vauhdit ja hiihtotaidot aiheuttavat kohtaamisia, joista osa voi olla ikäviä kokemuksia vähintään toiselle osapuolelle.
Alamäessä viittäkymppiä ohi laskeva urheilijaohjus saattaa tuntua pelottavalta. Samassa mäessä auraamalla kiemurteleva arempi laskija voi yhtä lailla pelottaa nopeampaa hiihtäjää.
Tilanteessa voidaan vaihtaa sanoja, jotka eivät aina ole parhaiden käytöstapojen mukaisia. Mutta se, onko ohi laskiessa huudettu ”Varo!” raivoamista, on toinen kysymys, vaikka se voi tuntua raivoamiselta.
Hiihtäjien tiukkasävyinen huomauttelu koetaan helposti raivoamiseksi, koska äänen säätely hengästyneenä ei kaikilta onnistu.
Kiintiöjääräpäät asialla
Kun MTV3 meni maailman vilkkaimpaan maastohiihtopaikkaan, Helsingin Paloheinään tekemään juttua laturaivosta, kuvausryhmä ei nähnyt yhtään tapausta, eikä löytänyt ketään, jolla olisi ollut aiheesta kokemusta. Juttu tehtiinkin lopulta siitä, miten mukavaa Paloheinässä on hiihtää.
Asiaa tarkemmin selvitettyä kävi ilmi, että Paloheinän laturaivouutisten syypäinä on pari-kolme veteraanihiihtäjää, jotka vaalivat omia oikeuksiaan laduilla epäasiallisilla huomautuksilla.
Vähän kuin lähes jokaisen taloyhtiön lapsia vainoavat kiintiöjääräpäät, joita lasten leikkiminen ja äänekkyys häiritsevät.
Selkeät merkinnät ja monikäyttöreitit
Laturaivosta puhutaan hiihtäjien välisen käytöksen lisäksi myös hiihtäjien ja muiden luonnossa liikkujien kohtaamisten yhteydessä. Kun talvella ulkoilureiteille ajetaan ladut, eivät kaikki kävelijät, koiran ulkoiluttajat ja maastopyöräilijät halua siirtyä tutuilta reiteiltä.
Tästä aiheutuu turhia kohtaamisia, jopa vaaratilanteita ja tarpeetonta suukopua. Pieni osa laduilla kävelevistä on omaa väärintulkittua jokamiehen oikeuttaan toteuttavia ulkoilijoita, mutta suurimman osan kohdalla on kyse väärinkäsityksistä ja puutteellisesta tiedosta.
Pelkästään jo puutteelliset reittimerkinnät aiheuttavat ongelmia. Jos ladun päässä lukee ”Ei talvikunnossapitoa”, ilman suksia ulkoilevien on vaikea ymmärtää, että reitillä ei saa kävellä. ”Latu varattu talvella hiihtäjille”, on paljon selkeämpi.
Myös perinteisen latujen välissä kulkeva luisteluhiihtoura on monille vaikea ymmärtää hiihtoladuksi. Tähänkin auttaisivat selkeämmät merkinnät. Suomen Ladun pari vuotta sitten laatima hiihtoetiketti olisi hyvä opetella niin hiihtäjien kuin muiden latujen läheisyydessä liikkuvien.
Monessa kaupungissa on hyviä kokemuksia monikäyttöreiteistä, jotka on tehty muille kuin suksin luonnossa liikkuville, eli esimerkiksi kävelijöille ja pyöräilijöille. Tänä talvena niitä on tehty paljon enemmän kuin ennen. Useimmiten ne kulkevat latujen rinnalla eikä turhia törmäämisiä tapahdu. Myös lumikenkäilijät tekevät reittejä, joita pitkin voi kävellä myös talvikengillä.
Jokaisen huonoon käytökseen puututtava
Laturaivo on hyvin harvinainen, muttei kokonaan keksitty ilmiö. Sen suurin merkitys on aiheesta käytävä keskustelu, joka kiistatta pilaa maastohiihdon mainetta. Se ei ole olankohautuksella ohitettava asia, sillä julkisista liikuntapaikoista ja niille jaettavista määrärahoista riippuvainen lajimme ei tarvitse turhaa negatiivista mainetta.
Jos laturaivo korostuu maastohiihdon julkisessa kuvassa, se vaikeuttaa kuntien ja kaupunkien päätöksiä latuihin ja niiden hoitoon panostamisesta. Riippumatta siitä, miten tosi kuva on.
Siksi meidän hiihtäjien osana on hillitä laturaivoa. Puuttua huonoon käytökseen laduilla ja pitää huoli siitä, että itse käyttäydymme ystävällisesti niin muita hiihtäjiä kuin muita luonnossa liikkujia kohtaan. Myös silloin, kun nämä eivät noudata kaikkia sääntöjä ja myös silloin, kun kaunis käytös ei ole kaikkein luontevinta suomalaisen perinnelajin harrastajalle. //
TEKSTI AXA SORJANEN KUVA SEPPO ANTTILA
Hiihto 2/2021