Syksyllä maastohiihtokeskustelu pyöri Hiihtoliiton taloustilanteen ja fluorikiellon ympärillä. Alkavan kisakauden maajoukkuetoiminnan ja suksipussien pesemisen hämmästelyn sijaan kannattaisi katsoa pidemmälle. Ilmastonmuutos, keinolatujen kasvava tarve ja lajin harrastamisen hinta pakottavat pohtimaan, missä tulevaisuudessa hiihdetään ja ketkä enää pääsevät laduille.
Lokakuussa netissä levisi kuvia kaivinkoneista ja puskutraktoreista hakemassa lunta jäätiköiltä Zermattin ja Söldenin hiihtokeskuksiin. Rouhimassa hilettä kutistuvasta jäätiköstä, jotta jäätiköiden kainaloissa sijaitsevissa hiihtokeskuksissa voitaisiin laskea kilpaa yhtä aikaisin syksyllä kuin aina ennenkin. Siis pidentää jäätiköiden sulamisen vuoksi lyhentynyttä hiihtokautta kaivamalla samoja jäätikköjä reunoiltaan pienemmiksi.
Viime vuonna hiihtolajien 500 aktiivikilpailijaa vetosi kansainväliseen hiihtoliittoon FIS:iin, että näistä tuhoisista käytännöistä luovuttaisiin. Turhaan. Hölmöläisten hommat jatkuivat kauden alla. Suomessakin ilmastonmuutos on lyhentänyt luonnonlumikautta ja maastohiihdon on lajina muututtava. Mutta miten ja kuka johtaa muutosta?
Kun lajiväki, seurat tai Hiihtoliitto eivät edes keskustele aiheesta, se jää muiden tehtäväksi. Helsingin Sanomien uutistuottaja Tero Hakola kysyi kolumnissaan 19.10.2023, mitä tapahtuu maastohiihdolle, kun hiihtoputkien ja -hallien kerskakulutusvaihe on päättymässä.
Hakola toteaa sen tosiseikan, että hiihtäjät, edes kilpahiihtäjät, eivät koskaan oppineet pitämään hiihtoputkista. Hän kirjoittaa, että säilölumiladut ovat korvanneet putket kausien pidentäjinä. Hakola ennustaa, että ilmastonmuutoksen jatkuessa hiihto keskittyy sinne, missä on rahaa ja resursseja tehdä ja säilöä lunta. Siis isoihin asutuskeskuksiin.
Vaikka ilmastonmuutos vaikuttaa kaikista urheilulajeista voimakkaimmin juuri maastohiihtoon, ei lajin sisällä aiheesta juuri keskustella. Maastohiihto ei edes yritä näyttää ilmastotietoiselta tai ekologiselta. Meillä ei ole jäätiköitä rouhittaviksi, mutta hölmöläishommat onnistuvat muutenkin.
Maantieralli kuriin
Lajihokeman mukaan lumi ja hiihtäjät ovat eri paikoissa, hiihtäjät etelän kaupungeissa, lumi pohjoisen pikkupaikkakunnilla. Nykyään tämä ei pidä paikkaansa. Etelä-Suomen kaupungeissa on satsattu lumetukseen ja ladunhoitoon. Monena vuonna Helsingissä on pidempi hiihtokausi kuin Rovaniemellä.
Silti talven kisaruletti pyörii pikkupaikkakunnilla. Viikonlopusta toiseen katumaasturiarmadat kuljettavat hiihtäjiä, ennen kaikkea junioreita, satojen kilometrien päähän sivakoimaan lappu rinnassa. Bensaa ja dieseliä palaa, kuten myös rahaa.
Juniorien kisakalenteri polttaa bensaa, dieseliä ja rahaa.
Maastohiihdosta on lyhyessä ajassa tullut yksi kalleimmista lajeista kisailijoille. Aikamoinen saavutus liikuntamuodolta, jota harrastetaan yhteiskunnan tarjoamilla, maksuttomilla laduilla.
Suhtautuminen ilmastonmuutokseen ja hiihdon harrastamisen kasvavat kulut kietoutuvat toisiinsa. Kummatkin toki huomioidaan liiton ja seurojen toimintasuunnitelmissa, mutta puheista tekoihin on pitkä matka.
Hiihtokisojen kierrättämistä ympäri Suomea ja pikkupaikkakunnille perustellaan sillä, että kisat ovat merkittävä tulonlähde seuroille. Kyseessä on kuitenkin tulonsiirto muualta tulevilta hiihtäjiltä ja heidän vanhemmiltaan.
Ilmastonmuutos ja siitä seuraava keinolumilatujen tarve ovat viemässä maastohiihtoa suorituspaikkaurheiluksi. Tästä seuraa väistämättä se, että isoille paikkakunnille ja vahvimpien seurojen varaan syntyy harjoituskeskuksia. Etelä-Suomesta esimerkiksi Espoon Leppävaara, Vantaan Hakunila ja Lahden Salpausselkä ovat jo nyt sellaisia.
Kun hiihtoa yhä enemmän harrastetaan ja harjoitellaan näissä keskuksissa, voi kysyä, miksi myös kilpailuja ei järjestettäisi samoissa paikoissa? Se olisi nopein ja tehokkain tapa vähentää turhaa kiertämistä ja samalla pienentää lajin ilmastokuormaa sekä harrastuksen hintaa.
Häviäjiä mallissa olisivat maaseudun aktiiviset seurat. Niille pitäisi korvata kisojen vähenemisestä aiheutuvat tulonmenetykset. Tilisiirto näille seuroille olisi järkevämpi malli kuin ajattaa hiihtäjiä ja lapsiperheitä satoja kilometrejä joka viikonloppu syömään ylihintaista makkaraa.
Maksajaa ei ole helppo löytää. Jos Suomen Hiihtoliitto ei pysty leirittämään maajoukkueita, pystyykö se korvaamaan tulonmenetykset maaseudun seuroille? Onko meillä vaihtoehtoja?
Pitäisi rakentaa malli, jossa kauden pääkisoja, Hopeasompaa ja Koululiikuntaliiton hiihtomestaruuskilpailuja, lukuun ottamatta juniorit kisaisivat vain lähialueilla. Lisenssissä voisi määritellä, millä alueilla se on voimassa. Turha ajaminen ja liiat hotelliyöt vähenisivät.
Kansallisurheilun asema velvoittaa
Koko tämä vuosituhat on hämmästelty Hiihtoliiton surkeaa taloutta. Niukkuutta ei ole jaettu, vaan paukut on keskitetty maajoukkuetoimintaan. Samalla juniorihiihdon hinta on karannut käsistä niin, että 14-vuotiaiden kausibudjetti saattaa olla suurempi kuin vuosituhannen alussa maailmancupiin pyrkivillä huipuilla.
14-vuotiaiden kausibudjetti saattaa olla suurempi kuin vuosituhannen alussa maailmancupiin pyrkivillä huipuilla.
Hiihtoliiton ja seurojen pitäisi katsoa tulevaisuuteen. Se on kauempana kuin ensi syksyn lumileiri ja pohdinta siitä, pääseekö Davosissa ladulle. Maastohiihdon jatkuvuuden kannalta ei ole tärkeää se, harjoitteleeko Iivo Niskanen maajoukkueen mukana, vaan se, onko yksinhuoltajaäidin lapsilla varaa hiihtää kilpaa.
Kyse on vastuullisuudesta ja koko lajimme oikeutuksesta. Siksi ilmastokysymyksiä ja hiihtoharrastuksen hintaa ei voi erottaa toisistaan. Talvilaji, jonka kaikessa toiminnassa ei huomioida ilmastonmuutosta, on pian huono vitsi. Kansallisurheilu, jota osalla kansaa ei ole varaa harrastaa, ei enää ole kansallisurheilua.
Ratkaisut löytyvät, jos niin halutaan. Kisakalenteri voidaan rakentaa nostamalla tapahtumien hiilijalanjälki päätösten keskipisteeseen. Kuluja voidaan vähentää rajoittamalla välineiden määrää ja voitelua. Näistä keinoista voidaan aloittaa. Haluammeko turvata maastohiihdon tulevaisuuden vai jatkammeko entistä latua? Ymmärtämättä, että jos se sulaa oman hölmöilymme vuoksi, kukaan ei tee meille seuraavana syksynä uutta.
Lue myös:
Onko välivuosi kaikkein aikojen tärkein hiihtokausi?
TEKSTI AXA SORJANEN KUVA TOMI SAVOLAINEN