Urheilua ja politiikkaa vaaditaan pidettäväksi erillään, mutta se ei toteutunut edes antiikin olympialaisissa. Venäjä on räikeästi hyödyntänyt olympialaisia hyökkäyssodissaan.
Venäjä on ollut suljettuna monien lajien kansainvälisestä urheilusta viimeisen vuosikymmenen aikana maan dopingrikkeiden vuoksi, mutta Venäjän hyökkäys Ukrainaan on johtanut sen lähes täydelliseen sulkemiseen.
Yksittäiset venäläiset urheilijat ovat voineet kilpailla joskus neutraalin lipun alla maan aiempien osallistumiskieltojen aikana, ja on ehdotettu, että tämän pitäisi olla mahdollista myös Pariisin olympialaisissa vuonna 2024. Monet maat ja erityisesti Ukraina ovat kuitenkin vaatineet, että venäläisten urheilijoiden ei pitäisi antaa kilpailla missään muodossa.
Yleensä periaatteellinen kantani on, että kansakunnat ja yksilöt on erotettava toisistaan ja että yksittäiset urheilijat eivät ole vastuussa heidän maansa hallitusten tekemisistä. Venäjän tapauksessa tilanne on kuitenkin hieman erilainen.
Tokion olympialaisten venäläisistä mitalisteista lähes puolet oli upseereita joko armeijassa tai sisäasiainministeriön palveluksessa. He tuskin voivat väittää olevansa itsenäisessä asemassa suhteessa sotaan, jossa heidän omat yksikkönsä ovat mukana, varsinkin kun urheilijoita hyödynnetään usein suoraan valtion sotapropagandassa.
Urheilun ja urheilijoiden käyttö propagandassa ei ole mitään uutta. Natsi-Saksan olympialaisia vuonna 1936 pidetään räikeimpänä esimerkkinä siitä, kuinka diktatuuri on pessyt julkisivuaan urheilun avulla.
Vladimir Putinin Venäjä on kuitenkin vienyt asian askelta pidemmälle hyödyntämällä olympialaisia suoraan sodankäynnissään. Peräti kolme kertaa Venäjä on valmistautunut ja toteuttanut sotilaallisia hyökkäyksiään naapurimaihinsa olympialaisten avulla, kun maailman huomio on suuntautunut muualle.
Sotšin olympialaisten turvallisuusjoukot olivat mukana Krimin valtauksessa.
Elokuussa 2008, Pekingin olympialaisten juhlallisena avajaispäivänä, Venäjä käynnisti täysimittaisen hyökkäyksen Georgiaan. Helmikuussa 2014, neljä päivää Sotšin talviolympialaisten päättymisen jälkeen, Venäjä hyökkäsi Krimille. Helmikuussa 2022 Venäjä hyökkäsi lopulta Ukrainaan uudelleen, jälleen neljä päivää talviolympialaisten päättymisen jälkeen.
Vuoden 2014 hyökkäyksen Krimille suorittivat samat joukot, joita Venäjä käytti Sotšin olympialaisten turvajärjestelyissä. Satelliittien aikakaudella on muuten hyvin vaikeaa koota sotilaallisia joukkoja kenenkään huomaamatta. Vuoden 2022 hyökkäystä osattiin ennakoida jo vuosi etukäteen, mutta Krimillä vuonna 2014 Venäjä onnistui yllättämään maailman olympialaiset suojanaan.
Olympiarauhalla perinteet antiikissa
Olympiarauha on muinaisten olympialaisten käsite, jonka nykyaikainen olympialiike otti myös käyttöönsä. 1990-luvulta lähtien Yhdistyneet kansakunnat (YK) on myös säännöllisesti tukenut ajatusta olympiarauhasta ennen jokaisia olympialaisia.
Niiden joukossa, jotka vaativat Venäjälle tiukkaa kieltoa, korostetaan yhtenä argumenttina Venäjän rikettä olympiarauhaa vastaan. Kysymystä, onko Venäjä todella rikkonut olympiarauhaa vai ei, vaikeuttaa se, että ei ole selkeästi määritelty, mitä olympiarauha nykyisin tarkoittaa. Voimme kuitenkin saada jonkinlaisen näkökulman asiaan tarkastelemalla lähemmin olympiarauhan muinaisia juuria.
On yleinen uskomus, että muinainen olympiarauha teki sodista laittomia kisojen kestäessä. Näin ei aivan ollut, vaan olympiarauhassa oli lähinnä kyse siitä, ettei kisoihin osallistujien sallittu hyökätä heidän matkallaan Olympian kilpailupaikalle.
700-luvulla eKr. Sparta, Elis ja Pisa, kolme keskenään usein sodassa olevaa Peloponnesoksen kaupunkivaltiota saivat aikaiseksi rauhansopimuksen. Olympialaisten kilpailualue sijaitsi Peloponnesoksella, ja ilman tätä rauhaa olisi todennäköisesti ollut erittäin vaikeaa järjestää kilpailuja. Muutkin muinaiset urheilukilpailut kreikkalaisessa maailmassa julistivat samanlaisia rauhaa.
Olympiarauha näyttää kestäneen hyvin, mutta on olemassa joitakin tunnettuja poikkeuksia. Vuonna 420 eKr. Spartaa kiellettiin osallistumasta kisoihin. Tausta on mielenkiintoinen ja muistuttaa nykyaikaisia valitusprosesseja vaikkapa tönimisen tai vilppilähtöjen tapauksissa.
Muinaisina aikoina ei ollut nykyajan kaltaista kansainvälistä olympiakomiteaa, jossa olisi ollut edustus eri valtioista, mutta Elisin kaupunkivaltio hallitsi olympialaisia. Muinaisen historioitsijan Thucydidesin mukaan Lepreumin kaupunki yritti vuonna 420 eKr. erota Elisistä, ja Sparta lähetti tuhat sotilasta auttamaan lepreumilaisia.
Elis sai tästä aiheen väittää, että Sparta oli hyökännyt olympiarauhan julistamisen jälkeen, ja siksi heidän oli kisoihin osallistuakseen maksettava olympiarauhaa koskevassa laissa säädetty rahasumma, jonka arvo vastasi 600 kiloa hopeaa. Vaihtoehtoisesti Lepreum voitaisiin palauttaa Elisille.
Sparta kieltäytyi tästä väittäen, että olympiarauhaa ei ollut vielä julistettu Spartassa heidän lähettäessään sotilaitaan matkaan. Elis puolestaan väitti, että tärkeintä oli jo ennen hyökkäystä julistettu olympiarauha Elisissä, jossa se julistettiin ensimmäisen kerran.
Koska Elis oli olympialaisten järjestäjänä tuomari tässä konfliktissa, heidän mielipiteensä tietysti voitti. Sparta suljettiin pois sekä kilpailuista että niihin liittyvistä uhrijuhlista Olympian Zeus-temppelissä. Järjestäjät olivat kuitenkin huolissaan, että spartalaiset yrittäisivät sotilaallista hyökkäystä uhrijuhlien suorittamiseksi, joten he järjestivät temppelin puolustuksen sotilaiden kanssa.
Elisin kisajärjestäjät olivat myös vastuussa tavalla tai toisella huijanneiden osallistujien rankaisemisesta. Hevoskilpailussa vastuussa oli hevosten omistaja, ei hevosta ajanut miehistö. Vuoden 420 kisoissa Spartan osallistumiskiellosta huolimatta spartalainen Lichas onnistui saamaan hevosensa kilpailuun väittämällä, että se tuli Theban kaupungista.
Vasta kun miehistö oli voittanut, Lichas tuli esiin ja ilmoitti olevansa todellinen omistaja. Rangaistuksena rikkomuksesta kisojen tuomarit ruoskivat Lichasta.
Aseet ovat kalisseet myös olympialaisissa
Voimiensa huipulla olleen Spartan provosoinnissa oli ilmeisiä haittoja, kun se oli voittamassa kilpailijaansa Ateenaa Peloponnesoksen sodissa. Vuonna 400 eKr. Sparta hyökkäsi Elisiin, ja useat muinaiset historioitsijat uskovat, että vuoden 420 tapahtumat vaikuttivat tähän. Vastaava olisi mahdotonta nykyään, koska olympialaiset eivät ole sidoksissa mihinkään tiettyyn paikkakuntaan.
Kansainvälisen olympiakomitean päämaja sijaitsee nykyisin myös Sveitsin Lausannessa, jotta se olisi mahdollisimman puolueeton sijaintinsa perusteella. Sinne se siirrettiin Pariisista vuonna 1915 keskellä ensimmäistä maailmansotaa, kun Saksan hyökkäys uhkasi Pariisia.
On hieman epäselvää, kuinka kauan Spartan eristäminen olympialaisista kesti. Jotkut tutkijat uskovat, että Sparta pääsi olympialaisiin vasta Elisin hyökkäyksen jälkeen vuonna 400. Toiset ovat sitä mieltä, että spartalaiset pystyivät aloittamaan kilpailemisen aikaisemmin jo sen jälkeen, kun he suostuivat vaatimukseen palauttaa Lepreumin kaupunki Elisille.
Noin 500 vuotta myöhemmin Olympian Hera-temppelin katon alta löydettiin panssarin sisällä oleva luuranko. Löydön on uskottu olevan peräisin Spartan hyökkäyksestä vuonna 420 eKr. Se ei kuitenkaan ole täysin varmaa, koska Olympian sisällä käytiin muitakin sotia.
Vuonna 668 eKr. Elisin naapurikaupunki Pisa onnistui saamaan Olympian hallintaansa liittoutumalla voimakkaan tyrannin kanssa, mutta tämä oli vain väliaikaista. Vuonna 364 eKr. oli Pisa jälleen onnistunut valloittamaan Olympian, mutta Elis teki onnistuneen vastahyökkäyksen olympialaisten aikana. Tuhannet sotilaat taistelivat kilpailualueella viisiottelun painikilpailun aikana. Historioitsija Xenophon, joka oli luultavasti itsekin paikalla, sanoo, että puolustaneet sotilaat kiipeilivät katoille.
Tämä voisi selittää havainnon kaatuneesta sotilaasta kattojen alla. Elisin mielestä vuoden 364 kisat eivät olleet todelliset olympialaiset, koska he eivät isännöineet niitä. Näin tehdessään he eivät tietenkään olleet rikkoneet olympiarauhaa hyökkäyksellään.
Olympiarauha nykyaikana
Muinaista olympiarauhaa olisi täysin väärin tulkita tiukasti erotteluksi urheilun ja politiikan välillä. Kisojen järjestäjä ja olympialaisten aselepojen ylläpitäjä Elis oli itse poliittinen toimija, joka pyrki hyödyntämään asemaansa kisajärjestäjänä ja ajatusta olympiarauhasta voittaakseen takaisin menetetyt maat. He eivät myöskään kaihtaneet sotilaallisia erikoisoperaatioita varsinaisella kilpailupaikalla, kun se sopi heidän tarkoituksiinsa.
Vaikka emme ehkä halua palata aikaan, jolloin ruoskintaa käytettiin rangaistuksena olympialaisissa tai jolloin olympiajohtajat eivät tyytyneet taloudelliseen korruptioon vaan halusivat hallintaansa kokonaisia kaupunkeja, historiassa on ehkä vielä jotain, joka voi innostaa poliittiseen toimintaan nykyisessä tilanteessa. Ajatusta siitä, että sotimalla voitetun maan palauttamisen pitäisi olla edellytys olympialaisiin osallistumiselle, olisi sovellettavissa nykyisinkin.
Ei ole kohtuutonta vaatia Venäjältä, että sen olympiaperheeseen takaisinpääsyn ehtona on vetäytyminen sotimalla valloittamiltaan alueilta – varsinkin kun se on kaiken lisäksi hyödyntänyt olympialaisia sotatoimissaan.
Lue myös:
Janne Holmén: Transsukupuoliset urheilijat naisten sarjassa aiheuttavat keskustelua
Kolumni Janne Holmén
Juoksija 3/2023