Kaarlo Maaninka oli Moskovan 1980 olympialaisten juhlittu sankari. Joulupäivänä 70 vuotta täyttävä Maaninka on nyttemmin osallistunut aktiivisesti veteraanikisoihin. Maaninka korostaa riittävän levon merkitystä, kovan harjoittelun lomassa.
Moskovan 1980 olympialaisten 10 000 metrin finaalissa nähtiin Etiopia–Suomi-maaottelu, jossa pääosia näyttelivät Miruts Yifter, Mohamed Kedir, Tolossa Kotu, Lasse Virén – sekä Kaarlo Maaninka.
Etiopialaiset johtivat joukkoa ja tekivät kisan edetessä nykäyksiä 200–300 metrin välein. Joukko harveni ja lopulta etiopialaisten matkassa oli enää kaksi suomalaista.
Kaarlo Maaninka, 26, juoksi ryhmässä pääasiassa viidentenä.
– Kysymys oli lähinnä taktisesta ratkaisusta. Keskityin siihen, ettei nykäyksissä synny kärkijuoksijaan liikaa eroa ja samalla säästelin voimia loppuratkaisuihin. Loppukilometreillä kävin kertaalleen kärjessäkin, Maaninka muistelee.
Viimeisen kierroksen alkaessa viisikko oli hyvin kasassa. Yifter – joka oli voittanut vitosen ja kympin maailmancupissa sekä 1977 että 1979 – tunnettiin kovasta 300 metrin kiristään. Tälläkin kertaa hän avasi tuossa kohtaa pellit. Samaan aikaan Maaninka aloitti oman rynnistyksensä. Rytmi kuitenkin rikkoutui, kun hän joutui kiertämään ja väistämään nelossijalla juossutta Kotua. Samalla Yifter karkasi.
Virén jäi, ja Etiopia oli 150 metriä ennen maalia kolmoisjohdossa. Maaninka oli kuitenkin käynnistänyt uuden, kovan kirin ja ohitti vastustamattomasti sekä Kotun että Kedirin. Yifter oli jo tavoittamattomissa, mutta suomalainen ylitti maaliviivan kakkosena ennen Kediriä. Maaliin päästyään Maaninka nosti toisen kätensä ylös onnistumisen merkiksi. Loppuajaksi muodostui 27.44,28, jolla hän on Suomen kaikkien aikojen tilastossa kolmantena.
Lisäsisua olympialaisten alla
Ennen Moskovan kisoja suomalaisten suurimmat odotukset kohdistuivat nelinkertaiseen olympiavoittajaan Lasse Viréniin ja Martti Vainioon, joka oli voittanut kympin EM-kultaa Prahassa kaksi vuotta aiemmin.
Maaninka oli sen sijaan arvokisojen ensikertalainen, joskaan ei mikään uusi nimi kotimaisen kestävyysjuoksun huipulla – tuohon aikaanhan se tarkoitti käytännössä samalla maailman huippua. Maastojuoksun 15 kilometrin SM-kultaa Maaninka oli saavuttanut 1978–80, ja vuonna 1979 hän oli voittanut kympin Suomen mestaruuden ennen Viréniä ja Vainiota.
Maaninka oli ennen Moskovaa hyvässä vireessä. Kalevan Kisoissa hän voitti hopeaa sekä kympillä että vitosella. Varsinkin 5 000 metriltä takataskussa oli myös kova tilastoaika 13.31,36, joka syntyi kesäkuun puolivälissä Tukholmassa.
Tästä huolimatta Maaninkaa ei valittu ensin lainkaan Moskovan kisoihin.
– Särmikkäällä valmentajallani Jouko Elevaaralla ja Urheiluliitolla oli huonot välit. Oli tiedossa, että minun piti antaa hyvin vakuuttavia näyttöjä, jotta kisapaikka irtoaisi. Jotkut antoivat myös ymmärtää, etten onnistuisi suurkilpailuissa.
Maaninka sai tuekseen varsinaisen kansanliikkeen. Hänelle annettiinkin uusi näytönpaikka: jos hän juoksisi vitosen alle 13.30, hänet valittaisiin olympialaisiin. Maaninka voitti pari viikkoa ennen olympiajuoksuja Kouvolassa käydyn kisan ajalla 13.25,0 ja kisalippu heltisi.
– Tuo kuvio kasvatti sisua. Sinänsä minun oli helppo lähteä Moskovaan. Lisänäytöt annettuani minulla oli itse kisoissa vain voitettavaa. Lähdin hakemaan Moskovasta vähintään pistesijoja.
Juhlintaa ympäri Suomen
Takaisin Moskovaan. Maaninka oli luonnollisesti tyytyväinen kympin hopeamitaliin, mutta kisat jatkuivat. Vitosen alkuerät olivat ohjelmassa heti seuraavana päivänä.
– Mitali kasvatti itseluottamusta ja vitoselle pystyi lähtemään ilman paineita. Ohjelma oli tiukka, kun takana oli myös kympin alkueräjuoksu ja vitosella juostiin ennen finaalia myös välierät. Olin kuitenkin harjoitellut hyvin, joten tiesin kestävyyspohjan olevan kunnossa, Maaninka kertoo.
Maaninka selvitti vitosen alku- ja välierät voimiaan säästellen. Finaalissa hän veti välillä itsekin joukkoa. Viimeisen kierroksen käynnistyessä Maaningan edellä oli kuitenkin kuuden juoksijan rykelmä. Tälläkin kertaa hän ohitti kilpakumppaneita viimeisen 150 metrin aikana. Yifter karkasi jälleen voittoon ja myös Tansanian Suleiman Nyambui jäi tavoittamatta. Lopputulemana oli kuitenkin kunniakas olympiapronssi ajalla 13.22,00, joka on Suomen kaikkien aikojen tilaston viidenneksi paras aika.
Kaksinkertainen olympiamitalisti oli luonnollisesti juhlittu sankari, varsinkin kun tuohon maailmanaikaan yleisurheilu ja kestävyysjuoksu oli suomalaisten erityinen lempilapsi, ja globaaleja arvokisoja oli neljän vuoden välein.
– Meno oli sellaista, ettei ehtinyt juuri lenkillä käydä. Oli kansanjuhlaa Kauhajoella ja Posiolla sekä matkustamista tilaisuudesta toiseen ympäri Suomen. Kutsuja tuli niin paljon, että osasta piti kieltäytyä, hän sanoo.
– Ei tuollaiseen kiertelemiseen ja keskipisteenä olemiseen oikein osannut varautua. Mutta tiesin, että sitä kestää vain vähän aikaa. Ja ihan hyvä niin.
Vuoristoleiri loi huippukuntoa
Maaninka oli luonnollisesti harjoitellut jo vuosien ajan kovaa ja systemaattisesti, mutta Moskovan olympiavuonna hän päätti laittaa kaiken peliin.
– Sovin samalla vaimoni kanssa, että lopetan juoksu-urani, jos homma ei onnistu.
Maaninka otti virkavapaata metsätyönjohtajan työstä ja suuntasi uransa ensimmäiselle vuoristoleirille. Hän vietti viisi viikkoa New Mexicossa sijaitsevassa Albuquerquessa. Siellä hän asui 1 200 metrissä, kävi juoksemassa 2 000 metrissä, ja välillä hän myös hiihti 3 000 metrissä.
Vaikutukset näkyivät heti.
– Suomeen palattuani menin rennolle aamulenkille. Yleensä juoksin neljän minuutin kilometrivauhtia. Vilkaisin sitten kelloa, jonka mukaan vauhtini oli ollut 3.30. Luulin ensin kelloni olevan rikki, Maaninka naurahtaa.
Moskovan olympialaiset jäivät Maaningan ainoiksi arvokisoiksi.
– Seuraavilla kausilla minulla oli pieniä vaivoja ja loukkaantumisia, jotka vaikeuttivat huippuvireen löytämistä. Ja vaikka harjoittelin edelleen tosissani, Moskovan menestyksen myötä suurin palo oli jo sammunut, hän kertoo.
Kahden vaisumman ja vaikeamman vuoden jälkeen Maaninka, 29, tavoitteli tosissaan paikkaa Helsingin 1983 MM-kisoihin. Kesäkuussa hän olikin mainiossa kunnossa: vitosella syntyi aika 13.29,76.
– Kesäkuussa juoksemassani vetoharjoituksessa astuin kuitenkin radan metallireunuksen päälle ja kantapäähän tuli nivelsidevamma. Se esti tärkeät vetoharjoitukset, ja tuloskunto kärsi.
Tuon vuoden jälkeen Maaninka kilpaili satunnaisemmin aina 80-luvun lopulle saakka, ilman isompia satsauksia.
Urheilullinen lapsuus
Posion Maaninkavaaralla varttunut Maaninka urheili lapsuudessaan paljon ja monipuolisesti, kuten tuohon aikaan monilla oli tapana. Juoksemisen ohella hän esimerkiksi hiihti, pelasi jalkapalloa läpi vuoden, harrasti useita muita yleisurheilulajeja sekä teki vaelluksia. Tämä loi vankan pohjan kohti tulevaa. Kotona riitti vilskettä, sillä Maaningalla oli yhteensä 22 sisarusta tai puolisisarusta.
Jouko Elevaara aloitti Maaningan valmentamisen jo vuonna 1967. Hän valmensi myös monia muita kylän poikia sekä tyttöjä. Maaninka oli jo juniorina lupaava juoksija. Laajempaan tietoisuuteen parikymppinen nuorukainen nousi vuonna 1974 sijoittuessaan maastojuoksun SM-kisoissa 15 kilometrillä neljänneksi. Samana vuonna hän muutti Saarijärvelle, ja jatkoi sittemmin Hämeenlinnan kautta Kauhajoelle, jossa hän asuu nykyäänkin.
Nuoruudessaan Maaninka oli ”mielialajuoksija”. Juoksu-uran lopettaminenkin oli 70-luvulla lähellä pariin otteeseen. Urallaan Posion Pyrintöä ja Kauhajoen Karhua edustaneen Maaningan mukaan kunto alkoi kasvaa ja taso nousta, kun hän oppi tuntemaan paremmin omaa kehoaan.
– Muutama vuosi ennen Moskovaa sovin valmentajani kanssa, että parina päivänä viikossa harjoittelen omien tuntemusten mukaan. On tärkeää, ettei harjoittele liikaa: kunto nousee, kun lepoa on riittävästi. Jos kunto kasvaisi pelkällä kovalla harjoittelulla, voisi laittaa harva se päivä aamulla repun selkään ja lähteä juoksemaan, naurahtaa Maaninka, joka juoksi parhaimmillaan 8500 kilometriä vuodessa. Sen lisäksi ohjelmassa oli hyppely- ja lihaskuntoharjoituksia. Lenkkinsä hän teki mielellään maastossa.
Maaninka kertoi vuonna 1981 julkisuudessa, että oli hyödyntänyt verenvaihtoa.
– Tuo menetelmä kiellettiin urheilussa kuitenkin vasta 1985. Menestykseni taustalla oli pitkäjänteinen, määrätietoinen ja kova harjoittelu. On selvää, että ilman sitä huipulle ei yllä, hän sanoo.
Urheileminen kannattaa kaikenikäisenä
Kaarlo tapasi tulevan vaimonsa, Orvokin, Hämeenlinnassa vuonna 1975. Naimisiin he menivät seuraavana vuonna, ja sittemmin heille syntyi kaksi lasta. Nykyään Maaningoilla on myös kolme lastenlasta.
Vuonna 1982 sekä Kaarlo että Orvokki Maaninka kokivat hengellisen herätyksen. Siitä lähtien he ovat kuuluneet Kauhajoen helluntaiseurakuntaan.
– Kun uskoo Jeesukseen, kuolemaa tai elämääkään ei tarvitse pelätä. Moskovan kisoissa ylsin kakkoseksi ja kolmoseksi. Jeesuksen löydettyäni nousin korkeimmalle korokkeelle, kiteyttää Kaarlo Maaninka.
Vuonna 2018 Maaninka jäi metsätyönjohtajan töistä eläkkeelle ja veteraanijuoksukisoihin hän on osallistunut jo kahdeksan vuoden ajan, välillä myös ulkomailla. Muutama vuosi sitten hän sai sydänvaivojen myötä tahdistimen, mutta juokseminen jatkuu.
– Aikuisurheilu on ollut leppoisaa ja sosiaalista toimintaa, jossa tutustuu uusiin ihmisiin. Urheileminen antaa energiaa, eivätkä sairaudetkaan niin helposti iske. Haluankin kannustaa kaikkia liikkumaan, porukassa tai yksin. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa.
TEKSTI JUHANA UNKURI
Juoksija 8/2023