Suomen maastojuoksukulttuurin ohuus puhuttaa, mutta joissakin maissa laji voi hyvin. Maratoonari Aki Nummela veresti vanhoja maastomuistoja Portugalissa.
Suomessa maastojuoksu herää nykypäivänä henkiin enää vain yhtenä toukokuisena viikonloppuna, kun on SM-maastojen aika. Sen jälkeen laji vajoaa unten maille jälleen vuodeksi odottamaan seuraavaa koitosta.
Muualla maailmassa maastojuoksu sen sijaan voi suhteellisen hyvin, ja se on monissa maissa iso osa kaiken tasoisten juoksijoiden vuosikalenteria. Tapahtumia järjestetään aktiivisesti erityisesti loppusyksystä kevääseen. Suurimpina kansainvälisinä kilpailuina ovat juuri täydessä mediahiljaisuudessa järjestetyt MM-kilpailut, joulukuiset EM-kilpailut, kansainvälisen yleisurheiluliiton masinoima World Cross Country Tour -sarja sekä Yhdysvalloissa yliopistojen syksyn maastojuoksukausi.
Polkujuoksun suosion myötä näkee usein sosiaalisessa mediassa vääntöä siitä, mikä on maastojuoksua, mikä polkujuoksua ja mikä jotain siltä väliltä. Kansainvälisen yleisurheiluliiton ohjeistus maastojuoksureitin ja -kilpailun määrittämiseksi on lopulta hyvin yksinkertainen: pääosin nurmipohjainen haastava ja mielenkiintoinen 1 500–2 000 metrin kierros, joka sisältää minimissään 10 metriä nousua kierrosta kohti, mutkia sekä luonnonmukaisia esteitä.
Kilpailtavat matkat ikäsarjoista ja tapahtumasta riippuen vaihtelevat useimmiten 4–10 kilometrin välillä. Sallittavat kengät maastojuoksukilpailuissa ovat maksimissaan 40 mm:n pohjalla varustetut kisakengät ilman piikkejä tai maksimissaan 25 mm paksut piikkarit.
Raju laji
Maastojuoksun historia on pitkä ja kilpailuperinteet ulottuvat aina 1800-luvun alkupuolelle saakka. Olympialaisissa lajissa kilpailtiin kolme kertaa vuosina 1912–1924 suomalaisjuoksijoiden putsatessa henkilökohtaiset kultamitalit pois. MM-maastojen edeltäjä International Cross Country Championships järjestettiin, sotavuosia lukuun ottamatta, vuodesta 1903 vuoteen 1972 saakka, jolloin tapahtuma sai MM-arvon. Ensimmäiseksi maastojuoksun maailmanmestariksi vuonna 1973 juoksi Pekka Päivärinta.
Historia ja lajin monet ulottuvuudet huomioiden lajikulttuurin näivettyminen Suomessa on ollut harmi. Omalla 25 vuoden SM-maastourallani vain muutamat kilpailureitit ovat oikeasti täyttäneet kansainväliset kriteerit, jotkut kilpailut ovat jopa muistuttaneet enemmän maantiejuoksua kuin minkäänlaista maastojuoksuksi laskettavaa. Tästä syystä myös maastojuoksun painoarvo treeneissä on varmasti monella aika nollassa ja keskittyminen on enimmäkseen maantieja ratajuoksuissa – sekä nykyisin myös polkujuoksussa.
Maastojuoksu vaatii juoksijalta paljon. Vaikka näennäisesti nurmipohjaiset reitit saattavat olla helpon oloisia ilman isojakin korkeuseroja, ne haastavat juoksijaa kunnolla. Täytyy löytyä juoksuvauhtia, lajivoimaa, rytminvaihdoskykyä, kykyä juosta ala- ja ylämäkiä sekä hallita epätasainen ja vaihteleva alusta.
Myöskään mentaalipuolta ei voi unohtaa. Jos yhtään antaa periksi ajatuksien kanssa, maasto rankaisee yleensä välittömästi. Joukkuekilpailut ovat isossa roolissa niin kansallisissa kuin kansainvälisissä kilpailuissa eli loppuun asti on väännettävä yksittäisistäkin sijoituksista, ettei joukkueen menestys jää omasta laiskottelusta kiinni.
Oikeissa maastoissa
Pääsin elämäni aikana ehtaan maastojuoksukulttuuriin sisälle Yhdysvalloissa kolmen opiskelusyksyn aikana. Vaikka olin aiemminkin osallistunut yksittäisiin maastojuoksukilpailuihin, esimerkiksi junioreissa EM- ja PM-maastoihin, oli kolmen kuukauden mittainen maastojuoksukausi uudenlainen kokemus – erityisesti joukkueurheilun näkökulmasta tarkasteltuna.
Missouri Southern State University on kohtalaisen pieni NCAA:n kakkosdivisioonan yliopisto, mutta maastojuoksuperinteet ovat varsin kattavat. Koulun kampukselta löytyy myös oma nurmipintainen maastojuoksurata, jolla vedimme melkeinpä kaikki kovemmat harjoitukset syksyn aikana.
Maastojuoksu on suurelta osin myös joukkueurheilua.
Kilpailukalenteri sisälsi koitoksia viikon tai kahden välein huipentuen kolmeen pääkilpailuun loppuvuodesta: konferenssin, alueen ja yliopistojen mestaruuskilpailuihin. Jos halusi yliopistojen mestaruuskilpailuihin, piti selviytyä joukkuekilpailussa kolmen joukkoon aluemestaruuskilpailuissa.
Omaksi onneksemme kahtena kilpailuvuotenamme aluekilpailut olivat auringonpolttamilla tasaisilla radoilla Teksasissa. Vahvoina ratajuoksijoina olimme noilla reiteillä parhaimmillamme ja saimme liput mestaruusmaastoihin. Itse mestaruusmaastoissa reitit olivatkin sitten päinvastaiset: isot profiilit ja mutaiset mössöalustat – toisena vuonna jopa lumimyrsky iski kilpailua edeltävänä yönä.
Noissa olosuhteissa ominaisuutemme eivät sitten enää kantaneetkaan ja sijoitukset olivat myös sen mukaisia. Mutta juoksullisesti ja harjoituksellisesti nuo vuodet antoivat varmasti paljon ja siksi olikin jälleen pitkän ajan jälkeen hieno palata aitojen maastojuoksuväylien pariin Portugalin Albufeirassa helmikuun lopussa.
Maastojuoksun mekka
Kansainvälisen yleisurheiluliiton World Cross Country Tourin tämän vuoden päätöskilpailu Cross Internacional das Amendoeiras en Flor, mantelinkukkamaastot, järjestettiin vuonna 1977 ensimmäisen kerran Vilamourassa, Portugalissa. Silloin kilpailtiin vain miesten kilpailu, jonka voitti Carlos Lopes. Suomessa Los Angelesin olympialaisten maratonvoittaja muistetaan parhaiten kuitenkin Montrealin vuoden 1976 olympialaisten 10 000 metrin hopeasta, jossa hänen prässissään pysyi ainoastaan mestari Lasse Virén. Naiset tulivat mukaan vuonna 1978, ja silloin voittajaksi juoksi vielä Lopesia suuremmaksi legendaksi juoksumaailmassa myöhemmin noussut Rosa Mota.
Vuonna 1981 mantelinkukkamaastot juostiin ensimmäistä kertaa nykyisessä kohteessa Acoteiaksen maastojuoksuradalla. Acoteias on vuosikymmenien ajan tuttu leiri- ja kilpailukohde myös monille suomalaisjuoksijoille, ja edelleenkin kylä nauttii suosiota leirikeskuksena, vaikka osa alueen resorteista ja vanha yleisurheilukenttä ovatkin hautautuneet rapistuneina muistojen verhon taakse.
Täysin maastojuoksukäytössä olevia ratoja Euroopassa ei varmasti enää hirveän montaa löydy, ja siinäkin mielessä Acoteias on hyvinkin vierailemisen arvoinen treenipaikka, jos alueella sattuu käymään. Itselle Acoteias on tuttu reilun 30 vuoden takaa, kun äitini oli treenailemassa siellä. Omat muistikuvat tuolta ajalta rajoittuvat kuitenkin lähinnä hiekkalinnojen kasaamiseen sekä simpukoiden ja pinjapuiden käpyjen keräilyyn.
Vaativa rata – leppoisa tunnelma
Kilpailurata on kahden kilometrin mittainen ja ohjeistuksen mukainen. Radalla on myös järjestetty vuoden 2010 EM-maastojuoksut. Pohjaltaan se on kova ja erittäin juostava, mutta vaihtelevuus ja reitin nopeus antavat kunnon haasteen juoksijalle.
Monipuolisuutta reitille tuovat mutkien lisäksi muutamat rakennetut esteet: kaksi pientä kumparetta ja yksi kuoppa. Vanhana estejuoksijana olisin mielelläni nähnyt radalla myös pari tukkia, niin olisi voinut testata nouseeko jalka vielä niiden yli.
Kuten Acoteiaksessakin, maastojuoksuradat ovat usein hyvin katsojaystävällisiä ja tunnelma myös sen mukainen, kun ihmiset pääsevät vaeltamaan reitin vierustalla hyvinkin vapaasti. Portugalissa ei aivan hirveätä kansanriehaa ollut päällä, vaikka katsojia olikin mukavasti ja tunnelma muuten hyvä. Tunnelma muistutti enemmän leppoisaa perhejuhlaa.
Ennakkoon tapahtumassa olivatkin juosseet jo juniorit ja seniorit. Yhdysvalloissa muutamissa kilpailuissa meno muistutti välillä rajumpiakin oppilaskuntabileitä, soihdut paloivat ja paidattomat riehujat käärivät kannustuslauseitaan radan pientareella vieressä juosten.
Paukusta täysillä
Maastojuoksu on yleensä hyvin intensiivistä hommaa. Niin nytkin. Lähtö on levitetty isolle kentälle, ja yleensä juoksijoilla on parisataa metriä aikaa hakea asemiaan ennen kuin reitti alkaa kaventua. Monesti alun tärkeyttä korostetaan, että saa hyvät paikat itse kilpailuun. Yhdysvalloissa usein valmentajamme meni kilpailuiden alussa pönöttämään parinsadan metrin päähän keskelle juoksureittiä, jotta saimme kiintopisteen sopivalle alun leikkaukselle.
Alun pöhinä johtaa tietenkin valitettavan usein myös siihen, että suuri osa juoksijoista starttaa aivan liian kovaa taistellessaan hyvistä asemista. Harva pystyykään maastokilpailuissa minkäänlaiseen tasaiseen tai kiihtyvään vauhdinjakoon, mikä on ehkä maantiellä tai radalla helpompi toteuttaa. Näin kävi kärkeä lukuun ottamatta kaikille myös Portugalissa. Itseni mukaan lukien.
Olin ollut viikon aikana kipeänä ja ajatuksissa oli vetää kilpailu nousujohteisena rennon kovana harjoituksena, lähteä rauhallisesti alussa ja kiihdyttää loppua kohti. Lähdinkin omasta mielestäni hyvin rauhallisesti mutta jo kilometrin kohdalla aloin kiihdytellä tahtia ja ohittelusta huumaantuneena kolmen kilometrin kohdalla, viisi kilometriä ennen maalia, olikin sitten jo eväät syöty. Lopputulos oli vauhdiltaan hiipuva juoksu, vaikka sitä yritin vältellä.
Tämä oli jälleen erinomainen muistutus siitä, että maastojuoksu rankaisee, jos veto loppuu liian aikaisin: ylämäkiin ei jaksa enää iskeä ja alamäkiä ei pysty väsyneenä rullaamaan mitenkään säädyllisesti. Myös alustan epätasaisuudet tuntuvat entistä hankalammilta.
Tietenkin harjoittelu auttaa kaikessa juoksu-urheilussa, mutta maastojuoksussa myös kokemuksella ja aktiivisella kilpailemisella on iso merkitys. Monet Acoteiaksen kilpailun kärkijuoksijoista olivatkin kilpailleet maastossa talven aikana ahkerasti. Miesten sarjan (kilpailumatka 8 450 m) voittaja, ranskalainen Yann Schrub voitti kuukauden sisään jo kolmannen World Tourin osakilpailun, päästen samalla jakamaan myös kiertueen kokonaisvoittopalkintoa kuitaten 8 000 dollaria.
Naisten voittajaksi 6 370 metrin kilpailussa juoksi Etiopian Likina Amebaw.
Lue myös:
Maastossa harjoittelu kehittää juoksijaa
TEKSTI AKI NUMMELA KUVAT SHUTTERSTOCK, ALL OVER PRESS JA ARMANDO CAIADAS
Juoksija 3/2023