Matti Hannuksen kolumni: Maastojuoksun taivas

Vuoden 1966 Suurkisojen 13-vuotisten poikien juoksua OIympiastadionin metsikössä. Maaliin rynnii 518 juoksijaa.
Lukulistalle

Suomen juoksun nousun yksi etappi koettiin Töölön pallokentällä.

Valtaisa juoksijajoukko tungeksii lähtöviivalla paukkua odottamassa. Siitä täyttä karkua matkaan, mutta se oli vasta alkua. Sama jatkuu yhä uudestaan koko iltapäivän ajan, tyttöjä ja poikia, toistakymmentä kertaa.

Kilpailijoiden kokonaismäärä 2 200 ei ole toimittajan haaveunta. Se oli totta Helsingissä Pallokentän nurmella kesäkuun 4. päivänä 1966, kun suuret ikäluokat päästettiin irti.

Suomen Suurkisojen jättimäinen maastojuoksutapahtuma kertoi maanlaajuisesta liikunnan ilosta. Kymmenien urheilumuotojen ja satojen seurojen Suurkisat oli aiemmin järjestetty vuosina 1947 ja 1956. Vuoden 1966 kisoissa osanottajia oli pienen kaupungin verran 59 000, joista alle 18-vuotiaita poikia 16 000 ja tyttöjä 8 000. Majapaikat Helsingin kouluilla olivat täynnä.

Sodan murheista toipuneessa Suomessa elämä oli luonnollista ja yksinkertaista ilman koukuttavia ajantappovälineitä. Vain kaksi tv-kanavaa, nekin mustavalkoisia, ohjelmaa iltaisin muutama tunti. Ei ollut älypuhelimia, tietokoneita, digiä, nettiä, facebookia, somea, ei tinderiä eikä tiktokkia, ei myöskään sähköpotkulautoja eikä tietokonepelejä.

KESTÄVYYSJUOKSUSSA Suurkisat osuivat hyödylliseen saumaan. Yksi juoksijasukupolvi oli siirtymässä sivuun. Häpeän huippuna vuonna 1965 kukaan suomalainen ei mahtunut 5 000 metrin maailmantilastossa 100 parhaan joukkoon – se oli ennenkuulumatonta.

Suomen Urheiluliitto tajusi tilanteen. Puheenjohtajansa Jukka Uunilan johdolla se alkoi panostaa kestävyysjuoksuun muiden lajiryhmien kateuden uhallakin. SUL:n 100-vuotishistoriikissa (2006) Seppo Martiskainen toteaa liiton suositelleen seuroille ”erityisesti kevät- ja syyskaudella nuorille järjestettäviä maastojuoksukilpailuja riittävän pitkillä matkoilla (2–5 km)”.

Tuolloin 30-vuotias Kari Sinkkonen oli juuri aloittelemassa valmentajan uraansa juoksu-urheilun parissa, siinä vaiheessa SUL:n, Turun Urheiluliiton ja Varsinais-Suomen piirin yhteisesti palkkaamana. Myös Turun Sanomat oli taustalla vahvasti mukana.

”Piirin kymmenissä juoksukouluissa jopa 1 200 nuorta sai oppia harjoittelusta ja kilpailemisesta”, Sinkkonen muistelee. Hän pitää Suurkisojen maastoja yhtenä merkittävänä etappina kestävyysjuoksun nousussa. Urheilun kuva-aitan päätoimittaja Pentti Vuorio nosti ne kisaraportissaan viikon ykköstapahtumaksi. Hän kehui nuorten juoksijoiden ponnistamisen riemua silloinkin, kun sade vihmoi taivaalta ja lieju pursui varpaiden välistä.

Urheiluliiton 26-vuotias toimistosihteeri Tapio Pekola kirjasi sateessa ilmoittautumisia. Jonon jatkuessa hän listasi märkiin papereihinsa yhä uusia osanottajia, vaikka johtoporras vihjasi jo lopettamaan. Pekola kokosi liiton Yleisurheilu-lehteen 6/1966 kaikkien sarjojen täydelliset tulokset 16 sivun paketiksi Jukka Uunilan vastustuksesta välittämättä. Tuon ajan systeemeillä Pekola joutui itse uudelleen kirjoittamaan kaikki nimet, joita jo pelkästään P13- ja P15-sarjoissa oli yhteensä lähes tuhat. ”Tämä onkin todellinen maastojuoksunumero”, Juoksija-lehden tuleva perustaja kirjoitti. Vuonna 1967 hän suomensi SUL:n Suomeen kutsuman huippuvalmentajan Arthur Lydiardin valmennusoppaan, ”punaisen kirjan”.

”Toivottavasti Suurkisamaastot sytyttävät Suomen juoksu-urheilun paluun maailmankartalle.”

Pentti Vuorio toivoi kolumnissaan Suurkisamaastojen sytyttävän Suomen juoksu-urheilun paluun maailmankartalle. Turha haave se ei ollut. Tulokset vilisevät seuraavien vuosien edustusjuoksijoita ja valmentajia. T15-sarjan voittaja, Nummen Kipinän Pirkko Helenius hyppäsi pituuden EM-pronssia Roomassa 1974. P17-sarjan vitonen, Heinolan Iskun Tapio Kantanen nousi estejuoksun olympiapronssipallille Münchenissä 1972.

Suurkisajuoksijoista kasvoi aikuisia miehiä ja naisia. Menestysten myötä valtaisa ratajuoksukuume alkoi, eikä 5 000 metrillä enää tarvinnut hävetä. Vuonna 1977 peräti 165 miestä alitti 15 minuutin rajan.

SULKAVAN URHEILIJOIDEN kisajoukkueessa 8-vuotias urheiluintoinen pikkupoika pääsi valitsemaan, haluaako hän mukaan pesäpalloon vai maastojuoksuun. ”Valitsin pesäpallon”, Ari Paunonen naurahtaa tänään. ”Se kariutui siihen, että kaikki muut halusivat maastojuoksuun. Alaikäisenä en maastopoluillekaan päässyt, mutta muistan tuon mahtavan tapahtuman oikein hyvin.”

Ari Paunonen – tuttu mies Juoksija-lehden lukijoille – juoksi vuonna 1977 nuorten 3 000 metrin maailmanennätyksen ja kaksi yhä voimassa olevaa aikuisten Suomen ennätystä

Kolumni Matti Hannus

Juoksija 8/2022

Vastaa