Osaamisen jakaminen ja tiedonsiirto, lajien välinen yhteistyö, monipuolisen harrastustaustan mahdollistaminen, nuorten herkkyyskausien ymmärtäminen ja hiihdon uusia vaatimuksia tukeva harjoittelu ovat hyvän suomalaisen hiihtovalmennuksen kulmakiviä.
Luin Hiihtoliiton ja KIHU:n yhdessä tekemän valmennussoppaan Suomalainen latu – Tieto ja taito. Sisu, jossa käydään läpi urheilijaksi kasvamisen polkua lapsuudesta aikuisuraan. Keväällä (2020) uudesta valmennuslinjauksesta uutisoitaessa otsikoihin nousi nuorten urheilijoiden nopeusominaisuuksien kehittäminen ja veto/ tehoharjoittelun määrä. Moni ihmetteli nopeusharjoittelun osuuden suuruutta ja viikoittaisia, erilaisten vetojen määräsuosituksia.
Pienemmälle huomiolle uutisoinnissa jäi valitettavasti se, että oppaan suositusten mukaan monipuolinen harrastustausta on hyödyksi hiihdossakin ja se olisi syytä säilyttää pitkälle teini-ikään. Monipuolisella harrastamisella saadaan oikeina herkkyyskausina kehitettyä huomaamatta asioita, jotka tukevat myöhemmässä vaiheessa huippuhiihtäjäksi kehittymistä.
Lukipa opasta miten tahansa, niin onneksi perusperiaate on kirjoitettu selvästi heti alkuun: maastohiihdossa yhä eniten tulosta määrittävä tekijä on maksimaalinen hapenottokyky. Hiihdon lajivaatimukset ovat monipuolistuneet vanhoista, hyvistä ajoista, minkä vuoksi hyvinkin erityyppiset urheilijat voivat nykyään menestyä lajissamme. Löysin oppaan ohjeistuksista paljon yhtäläisyyksiä omaan sekä monien entisten maajoukkuekollegoideni nuoruusajan harjoitteluun.
Lajien välinen yhteistyö välttämätöntä
Oppaassa ei nuorten harjoittelun osuudessa suoraan kehoteta lajien väliseen yhteistyöhön, mutta mielestäni suomalaisessa yksilöurheilussa ja maastohiihdossa alkavat olla käsillä viimeiset hetket lyödä hynttyitä yhteen eri lajien toimijoiden kesken.
Osaamisen jakamisella saamme jalostettua nuorista lupauksista menestyjiä useisiin lajeihin. Olympiakomitea linjasi jo toistakymmentä vuotta sitten lajien välisen yhteistyön yhdeksi pääpainoalueeksi valmennusosaamisen kehittämisessä.
Käytännön toteutus linjauksen suhteen ei kuitenkaan ole vieläkään sillä tasolla, jolla sen toivoisi olevan. Omalla urallani rakensin taustaorganisaationi siten, että siellä oli ammattilaisia ja osaajia eri lajitaustoista. Kun he yhdistivät osaamisensa, tietämyksensä ja omat kontaktinsa, syntyi valmennuskokonaisuus, jonka avulla sain ulosmitattua omasta kehostani maksimaalisen potentiaalin.
Yksi tärkeimmistä syistä, miksi opiskelen muiden entisten huippu-urheilijoiden kanssa valmentajan ammattitutkintoa, on se, että pääsen keskustelujen kautta tutustumaan eri lajien huippujen harjoitteluun.
Näin pystyn valmentajana kehittämään osaamistani ja olen varma, että soveltamalla toisten lajien oppeja ja virheitä maastohiihtoon pystyn myös kehittämään omaa lajiani. Kaikkea ei tarvitse opetella kantapään kautta itse.
Lajikateus haittaa yhteistyötä
Suomalaisen nuorisourheilun yksi suurimpia ongelmia on lajien välinen kateus, jonka vuoksi myös lajien välinen yhteistyö takkuaa. Urheilun pariin hakeutuvien nuorten määrä on viime vuosina vähentynyt. Se on ajanut lajit ja seurat entistä kovempaan kilpailuun harrastajista.
Myös lajien kirjo on laajentunut huomattavasti viimeisten vuosikymmenien aikana, mikä on entisestään lisännyt kilpailua yksilöistä.
Monipuolinen lajikirjo on hyväksi urheilulle, sillä silloin kaikille halukkaille löytyy liikuntamuoto, josta innostua. Mitä enemmän meillä on liikunnasta ja urheilusta innostuneita nuoria, sitä enemmän meillä on tulevaisuudessa yksilöitä, jotka voivat oaa vastuuta esimerkiksi lasten ohjaamisesta ja valmennuksesta. Omien positiivisten kokemusten saattelemana tulevat vanhemmat todennäköisesti opettavat myös omille lapsilleen liikunnallisen elämäntavan.
Ei erikoistumista liian nuorena
Huolestuttavana piirteenä suomalaisessa nuorisourheilussa pidän myös sitä, että monessa lajissa vaaditaan yhä nuorempana tekemään selkeä lajivalinta. Joissakin lajeissa jo 11–12-vuotiaille on ohjattuja harjoituksia, joihin velvoitetaan osallistumaan, neljästä jopa kuuteen kertaan viikossa.
Jos nuori on muutamia kertoja poissa näistä harjoituksista, niin se tulkitaan sitoutumattomuudeksi. Se voi pahimmillaan johtaa porukan ulkopuolelle jättämiseen tai vilttiketjuun joutumiseen!
Säännöllisellä, ohjatulla harjoittelulla nuoret sitoutetaan yhteen lajiin, eikä siten mahdollisteta monipuolista harrastamista tai muiden lajien kokeilemista, sillä aika ei enää riitä siihen. Sitouttaminen yhteen lajiin ja yksipuoliseen harjoitteluun heti nuoresta pitäen on johtanut siihen, että yhä nuoremmilla urheilijoilla on alkanut esiintyä rasitusvammoja. Liian yksipuolinen, määrällisesti kova kuormittaminen ei tue tervettä fyysistä kasvua ja kehitystä esimerkiksi kasvupyrähdyksen aikana.
Nuoren kehonhallinta kuntoon
Suomalainen latu -valmennusoppaassa käydään hyvin läpi nuoren fyysiseen kasvuun liittyvät herkkyyskaudet ja niihin liittyvät harjoitukselliset haasteet ja ohjeet.
Kaikissa lajeissa niitä ei valitettavasti osata huomioida, mutta esimerkiksi joissakin jalkapalloseuroissa valmennukseen kuuluu kasvupyrähdyksen seuraaminen ja siihen sopeutettu valmennus ja harjoittelu. Kovimman kasvupyrähdyksen aikana nuori urheilija ei osallistu joukkueen normaaliin harjoitteluun, jos hänellä huomataan olevan vaikeuksia hallita kehoansa. Tuolloin hänet ohjataan joukkueen fysioterapeutille, joka laatii liikkuvuus- ja lihaskuntoharjoitusohjelman. Sitä noudattamalla vältetään virheellinen kehon kuormittaminen ja saavutetaan riittävä kehon hallinta.
Kun nuori taas hallitsee kroppansa normaalisti, läpäisten tietyt testit, hän voi palata joukkueen harjoituksiin. Lajien välisellä yhteistyöllä saman tyyppinen osaaminen voitaisiin siirtää myös muiden lajien käyttöön, jos ei suoraan niin ainakin soveltaen. Näin voitaisiin ehkäistä monta turhaa vammautumista ja mahdollisesti niistä johtuvia urien lopettamisia.
Tiedon siirto takkuilee
Toinen iso ongelma urheilukulttuurissamme on tiedon siirtymättömyys lajien sisällä. Monet virheet voitaisiin välttää, jos perimätieto ja kantapään kautta opittu käytäntö siirtyisivät selkeämmin valmennussukupolvelta toiselle.
Omalta uraltani esimerkkinä tiedon siirtymättömyydestä voi pitää Oslon MM-kisoissa päämatkani 15 km:n epäonnistumista. ”Kunnonajoitus” meni tuolloin pieleen yhdellä päivällä, mikä johtui siitä, että korkean paikan valmistautumisleirin jälkeen en osannut ja uskaltanut tehdä hapollisesti riittävän kovaa aukaisuharjoitusta ennen kilpailua. Päämatkaa seuraavana päivänä parisprintin alkuerässä hapotusta tuli riittävästi ja kulku sekä finaalissa että pari päivää myöhemmin viestissä vastasivat suorituskykyäni.
Samanlainen ”virhe” jo kaksi vuotta aiemmin oli käynyt Virpi Kuituselle. Kummallekin meille virhe maksoi jopa maailmanmestaruuden, vähintäänkin mitalin.
Oman virheeni syy-seuraus selvisi minulle kuitenkin vasta valmistautuessani Lahden 2017 MM-kilpailuihin, kun tuolloinen valmentajani Jarmo Riski osasi ennen ensimmäistä kilpailumatkaani teettää – kokemuksen saatteleman – minulle riittävän kovan harjoituksen korkean paikan valmistautumisleirin jälkeen.
Riski vastasi vuonna 2009 Kuitusen valmennuksesta ja oli saanut kantapään kautta oppia asian Virpin kanssa. Onneksi kuitenkin mestaruudet edellä mainituista kisoista tulivat Suomeen, Oslon 15 km:ltä Matti Heikkisen ja Liberecin 10 km:ltä Aino-Kaisa Saarisen onnistumisten myötä.
Uusia vaatimuksia
Hiihto lajina on kokenut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana merkittäviä muutoksia. Esimerkiksi kilpailuvauhdit ovat nousseet enemmän kuin missään muussa olympialaisten kestävyyslajissa.
Uusia kilpailumuotoja on tänä aikana tullut useita ja lisää kaavaillaan. Tulevaisuuden osalta yhdeksi kilpailumuodoksi jopa arvokisoihin on väläytelty ski-crossia, suksitaitavuuden sekä kestävyys- ja sprinttiominaisuudet yhdistävää kilpailua.
Kilpailuvauhtien kiihtyminen hiihdossa on asettanut uusia vaatimuksia myös harjoitteluun. Yhteislähtöjen ja sprinttien myötä kilpailusuorituksessa pitää nykyään pystyä useita kertoja hetkellisesti ylittämään oma maksimaalisen aerobisen työkyvyn energiantuoton kapasiteetti.
Sen vuoksi hermoston tulee olla huippuvireessä, tekniikan on tuettava väljää, kovavauhtista hiihtämistä ja laktaatin poiston on toimittava optimaalisesti. Myös laktaatin sietoa pitää opettaa keholle entistä enemmän.
Yleisurheilu kehittää hiihtäjää
Oman urani aikana kehitin näitä ominaisuuksia mm. yleisurheilusta peräisin olevilla loikka- ja nopeusharjoituksilla sekä hermotusta aktivoivalla anaerobisella kuntopiirillä (esimerkkiharjoituksia artikkelissa Sami Jauhojärven treenivinkit: Ota mallia yleisurheilusta!).
Esimerkiksi em. kuntopiiriä tein harjoituskauden aikana viikoittain 1–2 kertaa ja nopeusominaisuuksia kehittävän loikkaharjoituksen yhdistettynä koordinaatio- ja juoksuspurttiharjoitukseen kerran viikossa.
Kauden päätavoitteen lähestyessä hyppyjä ja loikkia oli ohjelmassa parin viikon ajan ennen H-hetkeä 1–2 kertaa päivässä aamu- ja iltalenkkien yhteydessä. Tällä viritettiin lihakset ja hermosto huippuvireeseen.
Ohjelmassa olevat pääharjoitukset eivät kärsineet näistä, vaan tein harjoituskaudella kuntopiiriä esimerkiksi peruskestävyystreenin päätteeksi ajatuksena herättää lihaksistoa seuraavan päivän tehoharjoitukseen.
Hypyt ja spurtit olivat aikanaan jo Eero Mäntyrannankin kilpailuihin valmistavassa ohjelmassa 1960-luvulla, joten ihan uusista asioista ei ole kysymys.
Palloilusta nopeutta ja ketteryyttä
Omaan lapsuuden ja nuoruuden harjoitteluuni kuului kesäisin juoksulenkeillä eripituisia spurtteja, syksyllä ja talvella harrastesählyn pelaamista sekä talvisin höntsä-kaukalopalloa aina yläasteiän loppuun asti. Harrastesählyn pelaaminen jatkui vielä lukiossakin.
Kaikki nämä tukivat nopeusominaisuuksien kehittymistä niille otollisella herkkyyskaudella, vaikkei niitä tuolloin miellettykään harjoituksellisesti semmoiseksi.
Myös useilla entisillä maajoukkuekollegoillani kuului nuoruuden harrastuksiin hiihdon lisäksi eri lajeja: mm. Matti Heikkisellä, Ristomatti Hakolalla ja Pirjo Murasella pesäpallo, Pirjolla lisäksi yleisurheilu, ja Mona-Liisa Nousiaisella ja Kirsi Perälällä yleisurheilu.
Suomen kovin miesten arvokisasprintteri Ari Palolahti pelasi yhdessä Jari Isometsän kanssa kesäisin jalkapalloa vielä aikuisurallakin, minkä lisäksi Jari harrasti nuoruudessaan ja aikuisuransa alkupuolella ratajuoksua.
Nykyään nopeusominaisuuksien kehittämistä osataan toki tehdä lajinomaisestikin, mutta eri lajien kautta ominaisuuksia voidaan kehittää ”pelin ja leikin” siivellä. Tällöin urheilijalle ei välttämättä tule tunnetta, että nyt harjoitellaan. Myös sosiaaliset kontaktit pysyvät laajempina, jos nuoruudessa on harrastettavana useampia lajeja.
Lue myös Sami Jauhojärvi: Rytmiä ja vauhtia kesään
TEKSTI SAMI JAUHOJÄRVI KUVA HEIDI LEHIKOINEN
Hiihto 5/2020