Yksi suomalaisen kilpahiihdon suuria ongelmia on se, että oman lajin parista on vaikea löytää itselleen työpaikkaa urheilu-uran jälkeen. Tämä rajoittaa monen lahjakkaan hiihtäjän halua panostaa urheiluun. Miten kilpahiihtotaustaisia ihmisiä saataisiin pysymään alalla kuten Norjassa?
Norjassa on kymmenkertainen määrä työpaikkoja maastohiihdon parissa Suomeen verrattuna. Olin maaliskuun puolivälissä muutaman päivän Norjassa. Vaikka Oslossa kevät oli jo alkanut, keskustassa näki kymmeniä ihmisiä monot jalassa kantamassa suksia. He kaikki olivat matkalla Holmenkollenille hiihtämään.
Hiihtäjämäärissä Helsingin Paloheinä voittaa kuitenkin jopa Holmenkollenin, mutta Kollenilla on moninkertaisesti suoraan maastohiihtäjille suunnattuja palveluita. Sieltä löytyy mm. iso urheilukauppa, pari suksivuokraamoa, useita kaupallisia hiihtokouluja ja valmennuspalveluita sekä hiihtomuseo ja hiihtosimulaattori.
Itse asiassa Holmenkollenilla on enemmän maastohiihtäjille palveluita tarjoavia yrityksiä kuin Paloheinässä, Salpausselällä, Puijolla ja Rukalla yhteensä. Näissä yrityksissä työskentelee kymmeniä ihmisiä, joista suurimmalla osalla on kilpahiihtotausta.
Suomalaisten on kehitettävä omia vahvuuksiaan
Maaliskuisesta Oslosta jatkoin kohti Bergeniä maailman kauneimmaksi junareitiksi mainitulla Bergensbanenilla, jonka korkein asema on 1222 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitseva Finse.
Kilometrin korkeudessa lunta oli pari metriä ja talvi parhaimmillaan. Siellä norjalaiset päättävät myös hiihtokauttaan huhtikuun loppupuolella Skarverennet-hiihdossa, jossa maailman parhaat hiihtäjät ja kuntoilijat nauttivat suksimisesta samoilla laduilla.
Neljänneksellä Bergeniin kulkevan junan matkustajista oli mukana sukset. Suuri osa oli liikkeellä perheineen. Osa oli päiväretkellä, osa koko viikonlopun kestävällä matkalla. Monilla oli mukana ahkioita ja jopa telttoja.
Reitin varrella olevat kylät näyttivät kaikki maastohiihtäjän unelmilta. Loputtomasti lunta, komeita vuoria ja upea kevättalven aurinko. Kruununa kymmeniä kilometrejä koneilla ajettuja latuja.
Junan ikkunasta näki useita hiihtäjille ja retkeilijöille palveluja myyviä yrityksiä. Suksivuokraamoja ja huoltoja, hiihtokouluja, opaspalveluita sekä hiihtovälinekauppoja.
Hiihtäjämäärissä Helsingin Paloheinä voittaa jopa Holmenkollenin.
Mutta on Suomessakin mahtavia latuverkostoja aina pääkaupunkiseutua myöden, ja Lapin suuret hiihtokeskukset ovat kevättalvella maastohiihtäjän paratiisi. Latuja piisaa satojen kilometrien edestä, ja tänä talvena hiihtokelit olivat koko huhtikuun upeimmillaan. Hiihto-lehdessä 2/2023 Tomi Savolainen kirjoitti, miten Ylläksen ja Levin välillä voi tehdä upeissa tunturimaisemissa jopa 100 kilometrin päivälenkkejä ilman, että tarvitsisi hiihtää samoja latuja edestakaisin.
Toki Norjassa olosuhteet ovat vielä hienommat, ja aivan suurkaupunkien lähistöillä riittää lunta ylhäällä tuntureilla. Silti vertailuja ei pidä tehdä liikaa naapuriin, vaan keskittyä omien vahvuuksien kehittämiseen.
Työpaikat norjalaisen hiihtomenestyksen salaisuus?
Suomessa on suoraan maastohiihtoon liittyviä kokopäiväisiä työpaikkoja kahdessa suksitehtaassa, neljällä voidevalmistajalla, muutamissa erikoisliikkeissä ja suksimerkkien maahantuojilla.
Päätoimisia valmentajia on maajoukkueiden lisäksi urheiluopistoilla ja parissa hiihtoseurassa. Muutama yritys tarjoaa kaupallista maastohiihto-opetusta ja valmennusta.
Kun kaikkien edellä mainittujen työntekijät laskee yhteen ja lisää mukaan muutaman kilpahiihdon tukitoimissa työskentelevän lääkärin, fysioterapeutin ja huoltomiehen sekä jokusen usean roolin ahertajan, laskutavasta riippuen maastohiihto työllistää Suomessa 200–300 ihmistä. Heistä ylivoimaisesti suurin osa tuntee toisensa ja kaikki mahtuisivat samaan aikaan Vuokatin urheiluopiston ruokalaan.
Keskustelin aiheesta norjalaisen hiihtovalmentajatuttavani kanssa. Hän arvioi, että vuonomaassa on suoraan maastohiihtoon liittyviä kokopäiväisiä työpaikkoja noin kolme tuhatta ja niiden päälle saman verran maastohiihdon rinnalla matkailun, muun urheilun tai ulkoilun parissa työskenteleviä.
Siis vähintään kymmenkertainen määrä hiihtotyöpaikkoja Suomeen verrattuna, vaikka Norjassa on vain yksi suksitehdas.
Löytyykö omasta lajista työpaikka uran jälkeen?
Norjassa suuri työpaikkojen määrä takaa sen, että kilpahiihtoon tosissaan panostava urheilija voi luottaa siihen, että oman lajin parista löytyy työ. Vaikka arvokisamitalit jäisivät saavuttamatta, vuodet ladulla eivät ole ammattiuran kannalta hukkaan heitettyjä.
Jos Suomessa on 20–30 kansainvälisen huipputason vaatimusten mukaan harjoittelevaa hiihtäjää, voi tässäkin kohtaa norjalaisten luvun kertoa kymmenellä. Pääsemme lukuun 200–300. Toki öljyllä rikastuneessa Norjassa urheilijoiden on helpompi löytää tukijoita ja rahoittaa harjoittelunsa.
Ammattikilpahiihtäjien suuresta määrästä seuraa leveä taso. Jokainen norjalainen, joka pääsee hiihtämään maailmancupin kisoja, on potentiaalinen huippu. Jokainen arvokisoihin pääsevä norjalainen on potentiaalinen mitalisti. Maajoukkueeseen pääsy on lähes yhtä vaikeaa kuin maailmancupissa podiumille hiihtäminen.
Selkeimmin tämä näkyy maailmancupin alapuolella olevissa kilpailuissa, kuten Skandinavia Cupissa, joissa ei ole maakiintiöitä. Ei ole mitenkään tavatonta, että näiden kisojen tuloslistalla 50 parhaan joukossa on 35 norjalaista. Lähes kaikki heistä ovat potentiaalisia maajoukkuehiihtäjiä.
Suomalaisten määrän tuloslistalla voi laskea jo tutuksi tulleella kaavalla, heitä on kymmenesosa norjalaisten määrästä.
Hiihtotyöpaikat synnyttävät positiivisen kierteen
Suuri määrä hiihtoon liittyviä työpaikkoja takaa myös sen, että kilpahiihtäjien tarvitsemia tukitoimia on tarjolla runsaasti ja kovia ammattilaisia riittää kaikkiin mahdollisiin rooleihin.
Tämä helpottaa urheilijoiden harjoittelua ja sitä kautta menestystä. Menestys taas tuo yhä enemmän rahaa lajin pariin. Se antaa vielä suuremmalle joukolle mahdollisuuden kilpailla ammattimaisesti. Positiivisten asioiden kierre jatkuu ja jatkuu.
Työpaikkojen määrän vuoksi Norjassa voidaan puhua ammattimaisesti toimivasta maastohiihtoklusterista. Kyse on merkittävästä taloudellisesta toiminnasta, jossa vaatimustaso on kova. Jos eksyy norjalaisen urheilukaupan suksiosastolle, ei tarvitse pohtia, osaako myyjä ammattinsa.
Huipputason ammattimainen toiminta ruokkii taloudellista aktiivisuutta. Sen kautta lajin pariin saadaan lisää rahaa ja positiivinen kierre silläkin puolella toimii.
Uusi sukupolvi luo itse työpaikkansa
Norjalaisen maastohiihdon työpaikoista vain pieni murto-osa on riippuvaisia urheilun tukijärjestelmistä. Ylivoimaisesti suurin osa on taloudellisesti itsenäisissä yrityksissä. Ja näistä yrityksistä iso osa on entisten kilpahiihtäjien perustamia.
Suomessa on onneksi saman suuntaista kehitystä. Hyvä esimerkki on entisten maajoukkuehiihtäjien Anssi Pentsisen ja Ville Nousiaisen perustama Oittaan Hiihtocenter. Lajin parissa opitun ammattitaidon varaan on rakentunut yritys, joka pyörittää suksikauppaa ja tarjoaa niin huolto- kuin valmennuspalveluita. Osaamisen taso kelpaisi norjalaisillekin.
Vastaavia yrityksiä mahtuisi Suomeen useita. Vaikka taloutemme ei ole yhtä vahva kuin Norjassa, on Suomessakin tuhansia hiihdon harrastajia, jotka maksaisivat ammattimaisista palveluista.
Jos niitä vain olisi tarjolla nykyistä enemmän ja nykyistä lähempänä. Jos tämän kysynnän varaan rakentuisi uusia yrityksiä, voisi meillekin syntyä positiivinen kierre. Lajin pariin rakentuisi uusia työpaikkoja, jotka antaisivat nuorille lupauksille rohkeutta satsata hiihtoon. Sitä kautta lajin taso nousisi ja se synnyttäisi uutta kiinnostusta, joka vuorostaan ruokkisi taloudellista toimeliaisuutta.
Kaikki mahdollisuudet tähän on, sillä tärkein pohja on meillä kunnossa. Aktiivisia ja innokkaita hiihdonharrastajia riittää eri puolilla Suomea.
Lue myös:
Pääkaupunkiseudun ladut – maailman parasta cityhiihtoa
TEKSTI AXA SORJANEN KUVA SEPPO ANTTILA
Hiihto 3/2023