Tuhlaajapojan päiväkirja: Kamalat kuukaudet

Tammikuu lähti treenien suhteen erinomaisesti käyntiin ja painokin putosi. Sitten alkoi omituinen flunssakierre.

Helmikuun alkupuolella iski ihan tavallinen perusflunssa, tosin tumakka sellainen. Tauti alkoi hiljalleen laimentua. Kyllästyin liikkumattomuuteen 19. helmikuuta ja vedin 50 minuutin puntin. Ei olisi kannattanut. Tauti iski takaisin ja kesti pari viikkoa.

Maaliskuun alussa uusi into päällä lenkille. 38 minuutin kähölenkki (kävely-hölkkä). Illalla oli hieman kurkku karheana. Menin silti seuraavana päivänä puntille. Toistan itseäni, ei olisi kannattanut. Seuraava (sama?) flunssa kesti kaksi viikkoa.

Taas mentiin maaliskuun lopulla. Yksi puntti ja yksi kähö. Ja jälleen oireet palasivat. Eivät taaskaan sellaisina, mikä olisi estänyt normaalia arkielämää, mutta sellaisina, jotka estävät urheilemisen eli omassa tapauksessani liikunnan harrastamisen.

Voitte varmaan kuvitella turhautumisen määrää, kun olisi into liikkua, mutta siihen ei yksinkertaisesti kykene. Kirjoitan tätä tekstiä 10. huhtikuuta ja yskin edelleen. Tauti ei todellakaan ole sellainen, että lääkäriin kannattaisi mennä, onpahan vain ärsyttävä. Kuulemma vastaavaa pitkittynyttä yskää ja tukkoisuutta on nyt todella paljon liikkeellä.

Luojan kiitos kelit ovat olleet nyt luvalla sanoen surkeat. Jos olisi ollut samanlaiset aurinkoiset ja lämpimät kevätpäivät kuin pari viikkoa sitten, olisi hermo palanut lopullisesti. Ensi viikolla kuitenkin lämpenee. Pyörä odottelee kevätkunnostusta, lenkkarit jalkaan laittamista. Vielä ei ole kuitenkaan valitettavasti sen aika.

Kun on tottunut kuluneen vuoden liikkumaan melkoisesti, ei tämä mukavalta tunnu. Jollakin tyhjiö ja harmitus on pitänyt paikata. Minulle se on ollut työnteko. Yhtenä viikonloppuna seurasin työkseni samaan aikaan yleisurheilun MM-halleja sekä Kenian MM-rallia. Laskin kolmeen vuorokauteen 48 työtuntia. Ei se ole optimaalista painonpudotuksen kannalta, mutta muutakaan en voinut. Yrittäjänä olen toki tottunut siihen, että raahaudun työkoneelle vaikka pää kainalossa. Sairaslomia en ole pidellyt.

Tällaisen pitkän kierteen jälkeen hinku päästä hikoilemaan ja hengästymään on kova. Viime aikoina henki on lähinnä vinkunut hidasvauhtisilla koiralenkeilläkin karvaisten ystäviemme Urhon ja Juhokustin kanssa.

Eipä ole raportoitavaa siis treenivauhdeista tai harjoituskerroista tällä kertaa. Toivotaan, että seuraavassa kirjoituksessa on.