Tämän Juoksija-lehden ilmestyessä tulee pian kuluneeksi vuosi Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Maailma eli vuosi sitten (muistaakseni) jo jollakin tavalla toiveikasta aikaa. Koronapandemia oli saatu kahdessa vuodessa jonkinlaiseen hallintaan, ja kiristyneistä suhteista huolimatta oikea sotatila tuntui utopistiselta ajatukselta.
VUODEN AIKANA olemme ihastelleet ukrainalaisten taistelutahtoa, auttaneet kukin tavallamme hyökkäyksen kohteeksi joutuneita – joko sotapakolaisia paikallisesti tai avustusjärjestöjen kautta. Ikävä kyllä turtumista sotaan on näkyvissä. Hirveyksiinkin tottuu.
Viime aikoina on neuvoteltu entistä vahvemman sotilaskaluston lähettämistä Ukrainan avuksi, ja hyvä niin. Mittasuhteet ovat käsittämättömät, miljardit vain vilahtelevat.
URHEILUUN LIITTYVÄT ilmiötkään eivät mieltä ylennä. Yksi irvokkaimmista ilmiöistä on edelleen diktaattori Putinin tukijana esiintyvään Aleksandr Ovetshkiniin liittyvä rummutus. Rakastettu (tämä ilmaisu siis ihan vailla ironiaa) Washington Capitalsin kapteeni jahtaa NHL:n maaliennätystä ja Pohjois-Amerikan urheilumedia hehkuttaa tätä tarinaa henkeään pidätellen. Eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna menettely näyttää lievästi sanottuna kummalliselta.
Idän kiekkotähti ei ole ainoa tuppisuu urheilustarojen joukossa. Muuan Messi ja Ronaldo vastaanottavat tyytyväisinä rahasäkkejään urheilun avulla mainettaan peseviltä Saudi-Arabialta ja Qatarilta. Ihmisoikeudet ja muu ”politiikka” ei näiden maailman tunnetuimpien henkilöiden pirtaan sovi, eikä maineenkaan menetys näytä hetkauttavan.
ON HÄMMENTÄVÄÄ seurata, että suurta vaikutusvaltaa omistavat henkilöt haluavat esiintyä vain rahan perässä juoksevina sätkynukkeina. Kuvitellaanpa, että he käyttäisivät maailmanlaajuista ihailuaan ja tunnettuuttaan johonkin hyvään.
Mitä seuraisi, jos Messi, Ronaldo ja Mbappé kieltäytyisivät pelaamasta Qatarissa tai vaikkapa Armand Duplantis ja Sydney McLaughlin jättäisivät jatkossa Dohan Timanttiliigan väliin? Ei välttämättä mitään, mutta se lähettäisi viestin, joka varmasti kuultaisiin jossain, ja ainakin pitkällä aikavälillä muutokset voisivat olla mahdollisia. Hiljaisuus kertoo urheilujärjestöjen kabinettipelaajille kaiken olevan hyvin. Ilman julkista painetta on turha odottaa muutosta.
PUHEKYKYISIÄKIN onneksi löytyy. Viime keväänä brittifutari Jake Daniels, 17, ilmoitti julkisesti olevansa homoseksuaali – ja sai rohkeudestaan paljon tunnustusta aina valtionjohtoa myöten. Tuntemattomalla teini-ikäisellä riitti kanttia moiseen, mutta miljardien tuntemat supertähdet sulkevat suunsa, kun olisi mahdollista sanoa jotain merkityksellistä. Taannoin jopa Riku Riski sai maailmanlaajuista mediahuomiota kieltäydyttyään Suomen jalkapallomaajoukkueen Qatarin leirille osallistumisesta.
Jalkapalloilija Megan Rapinoe on jo pitkään profiloitunut seksuaalivähemmistöjen puolestapuhujana. Viimeisimpänä islantilainen jalkapalloilija Sara Björk Gunnarsdottir kertoi tarinansa, kun hänen ranskalaisseuransa Olympique Lyonnais lopetti palkanmaksun ja yritti savustaa pelaajansa ulos – koska tämä tuli raskaaksi. Viestin saa kyllä läpi, jos tahtoa on.
PENA REKIRANTA TOIMITUSPÄÄLLIKKÖ, PENA@JUOKSIJA-LEHTI.FI
Juoksija 1/2023