NYT JOUDUN kirjoittamaan e-urheilusta, valitettavasti. Suomen Urheiluliitto lähestyi elokuussa tiedotteella: Elektroninen urheilu osaksi Ruotsi-ottelun tapahtumaa kahden vuoden päästä.
Piti vetää happea, kun tämän luin.
”Perinteitä kunnioittaen meidän tulee uudistaa maaottelumme modernimmaksi”, kehui SUL:n puheenjohtaja Sami Itani.
Niinpä, 10 000 metrin ratajuoksu ei sovi enää stadionille, vaan juostaan pitkin Töölön katuja, mutta näyttöpäätteen edessä leikkiminen kyllä kelpaa mukaan. Ilmeisesti ei sentään vielä maaottelun pisteisiin lasketa, mutta tuskin nörtit Kisahalliin menevät istumaan.
ITANI MAINITSI myös sanat kaupallinen potentiaali. Moderni urheilujohtaja kumartaa nyt moneen suuntaan, mutta pyllistää perinteille. Enpä usko, että esimerkiksi jalkapalloon tai tennikseen koskaan hyväksytään mukaan mitään muuta oheishulinaa.
Kuinka e-urheilun kosiskelu suhtautuu siihen ongelmaan, että ihmisten perusliikunta on vähentynyt ja istuminen lisääntynyt, mikä ilmiö koskettaa jo urheiluseurojenkin nuoria.
E-URHEILUN Otto Takala valisti tiedotteessa, että monien lajien Suomen parhaat urheilijat ovat intohimoisia pelaajia ja he käyttävät e-urheilua hyvinvointinsa ja palautumisensa välineenä.
Valitettavasti tämä on totta, hyvinvoinnista ja palautumisesta en nyt sitten tiedä. Ja se näkyy myös urheilutuloksissa, tavallisten lasten ja nuorten fyysisestä kunnosta puhumattakaan. Notkahdus näkyi jo 1990-luvun alussa, kun urheilijatkin ottivat nenänsä alle ensimmäisen härpäkkeen, Game Boyn.
Ja näyttäisikö joku minulle e-pelin, jonka henkinen sisältö olisi jotain muuta kuin tappamista ja vastustajan tuhoamista.
Pakina Ari Paunonen Kuva Shutterstock
Juoksija 6/2022