Helteellä urheileminen voi pahimmillaan johtaa hengenvaaralliseen tilaan, lämpöhalvaukseen, eikä se välttämättä anna varoitusmerkkejä. Aktiivinen polkujuoksija Marko Krapu koki yhtenä kesänä kauhun hetkiä Kopparnäs Coast Trail -tapahtumassa.
Tunsin sen jo alkuverryttelyssä. Raastavan kuumuuden, joka nosti sykkeen pilviin ja sai kielen tarttumaan kitalakeen. Heinäkuun lopun aurinko pullisteli punaisena ja sen säteet heijastuivat rantakallioista kuin solariumlamput. 32 astetta, mutta polulle oli päästävä!
20 kilometrin startissa kuuma rantahiekka vain pöllysi, kun Sami Vähänen lähti valkoinen aavikkohattu viuhuen pitämään vauhtia yhdessä Miikka-Pekka Rautiaisen kanssa. Moiseen hullutteluun ei minulla ollut jakoa, vaan lähdin jahtaamaan 1.45–1.50:n loppuaikaa.
Olin varustautunut yhdellä puolen litran lötköpullolla ja parilla geelillä. Juomapisteitä oli reitillä neljä, joten laskin saavani kisan aikana pari litraa nestettä. Lisäksi olin suojannut pääni lippalakilla, jonka kastelin kisan aikana meressä pari kertaa. Olisi pitänyt varmaan käydä kokonaan uppeluksissa.
Ensimmäiset kilometrit menin letkassa 4.15 kilometrivauhtia eli aivan liian lujaa olosuhteisiin nähden. En edes tajunnut seurata sykkeitä, jotka olivat jo tässä vaiheessa yli anaerobisen kynnyksen.
Metsän siimeksessä iloitsin varjoista, mutta koska reitti kulki pääosin meren tuntumassa, ei helteeltä päässyt rauhaan missään vaiheessa. Oli kuin olisin juossut saunassa. Melkein kuulin sihahduksen, kun hikipisarat putoilivat tulikuumalle kalliolle. Voi kuinka kaipasin vilvoittavaa tuulta!
Viimeinen juomapiste oli noin 17 kilometrin kohdalla. Join siinä hieman ylimääräistä, mutta minulla oli suuria vaikeuksia saada korkkia kiinni puutuneiden sormien takia. Juomapisteen jälkeinen hiekkatie oli kirotun raskas. Kuka kiinnitti lyijypainot jalkoihini?
Sitten reitti kääntyi takaisin metsään. Vielä pari kilometriä maaliin, ajattelin. Vilkaisin kelloani: 1.38. Sen jälkeen muistikuvani ovat puutteelliset.
Kuumassa säässä virheet kertautuvat.
Tuntui kuin olisin törmännyt pehmeään seinään. Tajusin makaavani kanervikossa polun vieressä. Kömmin pystyyn ja hoin itselleni, että “pysy liikkeessä, kävele edes”. Kävelystä ei tullut mitään, vaan hoipertelin kuin ensikännissä konsanaan. Tuuperruin polvilleni uudelleen ja on ihme, etten lyönyt päätäni kiviin.
Jostain kuului ääniä ja luokseni saapui kaksi kilpakumppania. Olin hämärän rajamailla. He nappasivat minua kainaloista ja alkoivat taluttaa takaisin kohti hiekkatien ja polun risteystä.
Risteyksessä lysähdin varjoisaan paikkaan. Paikalle saapui lisää väkeä: juoksijoita ja toimitsijoita. Minulle tarjottiin juomaa, mutta kulaus sai aikaan oksennusrefleksin. Nielin väkisin sen minkä pystyin ja otin suolatabletin ja geeliä.
Pyysin kaatamaan vettä päälleni. Se tuntui taivaalliselta. Yritin liikkua, mutta pienikin ponnistelu kostautui voimakkaina kramppeina. Tajusin, että olen rutikuiva ja tarvitsen nesteytystä suoraan suoneen. Soitin terveydenhuoltoalalla olevalle vaimolleni, joka kehotti hakeutumaan välittömästi hoitoon. Joku soitti hätäkeskukseen.
Onnekseni ympärilläni oli välittäviä ja osaavia ihmisiä. Vajaan tunnin odottelun jälkeen ambulanssi saapui. Sain tipan käteeni, ja matka Jorvin sairaalaan alkoi. Kolmannen puolen litran Ringer-pussin kohdalla pystyin hörppimään mehua. Neljännen pussin jälkeen piti päästä vessaan. Munuaisarvoni olivat koholla, mutta eivät onneksi rajusti.
Viereiseen sänkyyn tuotiin kohtalotoveri: noin kuusikymppinen mies oli tuupertunut sauvakävelyllä. Mies halusi välttämättä kotiin, mutta rauhoittui, kun kuuli kehonsa lämpötilan olevan yhä yli 40 astetta. Hoitajien mukaan helle oli ruuhkauttanut sairaaloita. Pääsin yöksi kotiin.
Toivuin lämpöhalvauksesta fyysisesti noin viikossa. Henkisessä eheytymisessä kesti paljon kauemmin.
Olen kelannut tapahtumaa mielessäni lukuisia kertoja. Tein paljon virheitä, joista pahimpana pidän nestetankkauksen puutteellisuutta ennen tapahtumaa. Olin pitkiä päiviä kalastamassa paahtavan auringon alla, ja juominen jäi veneessä vähiin. Lähtöviivalle asteli jo valmiiksi puolikuiva kaveri. Tämä yhdistettynä liian kovaan alkuvauhtiin oli pelottava yhdistelmä.
Halusin jakaa tarinani, jotta kohtalotovereita olisi mahdollisimman vähän. Kopparnäsissäkin moni joutui keskeyttämään helteen takia. On myös tärkeää tunnistaa lämpöhalvauksen oireet ja oikea hoito. Ilman auttavia käsiä minun tarinani olisi saanut surkeamman lopun. Kiitos teille kaikille minua auttaneille!
Lue myös:
Helleharjoittelu kehittää kuntoa – kuumaa ja kylmää sopivasti
Älä ota tulehduskipulääkettä kestävyyskisaan
Nestetasapaino – selvitä nesteentarpeesi ja juo sopivasti
Teksti Marko Krapu Kuva Jari Tomminen
Polkujuoksija 2020