EKSISTENTIAALINEN PAINI hahmojen ”kiihkeä kilpaurheilija” ja ”leppoisa huvikseen pyöräilijä” välillä oli pitkä ja rikinkatkuinen.
Maltillisen korjaavalla peruskuntokaudella oli onnistuneesti saatu raivattua raju parin vuoden mittainen ylikuntorämeikkö ja pystytettyä uudelleen luhistuneet perustukset. Operaatio eteni määrätietoiseen intensiteetin kasvuun.
Keski-ikäisen naisen herkistely ennen romahdusta saavutettuun kisakuntoon tuntui kuitenkin toivottomalta. Anaerobisen alueen laajennustyöt vain pitkittyivät, ja tempojalat tuntuivat kehittäneen laktaattiallergian. Tehorikkaampi treeniblokki huipentui kisaminäni syntyseuran eli SKB:n Mallorcan kevätleiriin.
Kovajalkaisemman Gruppo A:n iskutusjojossa kituminen ruokki selvästi juuri sitä nälkää, joka sopivasta ruumiin kurituksesta nautintonsa ammentavaa harrastajaa kaihersi. Kun leirin letkeämmän alajaosto Lettukerhon muutaman lenkkikilometrin jälkeen totesin, että ”anteeksi, mutta minä en pysty ajamaan näin hilijaa”, ja lähdin painamaan vesisateeseen, oli sunnuntaipyöräilijäidentiteettini painettu tatamiin.
Kisa, johon olin lähtenyt häviämään, olikin kisa, jossa voitin jotain merkittävää – itseni.
TOUKOKUUN IHEMEKESÄN tarjoiltua täydelliset kelit tempotreeneille, leimattiin viimeinenkin rasti laatimaltani konditionaalien listalta, jossa komeili jo suoran hapenottokykytestin varovaisen lupaava tulos, eteläisessä Euroopassa koeponnistetut koivet ja erityisesti useiden mikro-onnistumisten voimalla elvytetty ilo ja motivaatio rakasta harrastusta kohtaan. Siispä viime tipassa, vähemmän tahdosta riippumattoman, ennemminkin eläimellisen vietin ohjaamana, olin lunastanut itselleni kisalisenssin ja numerolapun kilvanajoon.
Kuin Feeniks tuhkasta, perhonen kotelostaan, irtosi tempotäti lähtötelineestä kirkkonummelaiselle kylätielle. Meno-paluumatkalla kumpuilevaa ja siloista Evitskogintietä pitkin karisivat takaraivossa nalkuttanut epätoivo ja lukuisista pettymyksistä sieluun kolattu kuona, sekä vaatimattoman kisauran muistoksi kirjailtu kuolinliina.
Pihtikinttu oli syönnillä, ja inhorealistin pettämättömällä toiveikkuudella nuotitettu performanssi jätti jälkeensä vielä muutaman polttamattoman tulitikun. Kisa, johon olin lähtenyt häviämään, olikin kisa, jossa voitin jotain merkittävää – itseni.
KISAN JÄLKEINEN, häpeilemätön euforiani oli objektiivisesti tarkasteltuna perin ylimitoitettua naisten elite-sarjan viidenteen sijaan nähden. Siitä vilpittömästä, ei niin perinteisesti kilpailuhenkisestä riemusta versoi tavaton halu osallistua, kilvoitella ja olla omin jaloin osa suhteellisen pientä kilpapyöräilykulttuuriamme.
Kaksi viikkoa myöhemmin huohottelin SM-tempon maalissa pelottavalle ja raskaalle intervallitemporeitille omine vaatimattomine tehoineni kaikkeni antaneena ja silti sama typerä virne naamallani. Miksi näin? Suorituksen julkaistava tulos (result) on sijoitus, matkaan käytetty aika ja keskinopeus, mutta seuraus (outcome) on itsensä ruoskijan kisaidentiteetin ja -itsetunnon reinkarnaatio
Lue myös:
Sanna Cederqvistin kolumni: Kenelle treenaat, tavoitteellinen aikuinen?
Kolumni Sanna Cederqvist